01 – Mörköjä alakerrassa

Kukon ”kiekuu” – ääni palauttaa minut todellisuuteen. Mietiskelen itsekseni silmät kiinni, että kuka helvetti laittaa noin ärsyttävän äänen puhelimensa merkkiääneksi. Tajuan pian että se onkin oma puhelimeni joka ääntelehtii tuon kyseisen olennon tahtiin.

Raotan toista silmääni varovasti ja viiltävä kipu valtaa heti otsalohkon. Suussa maistuu Irwin Goodmanin laulunsanoin kissanpaska. Avaan toisenkin silmän eikä mene kauaakaan kun tajuan etten olekaan omassa makuuhuoneessani.

Ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun herään kostean illan jälkeen asuntoni lattialta. Haparoivin ja vapisevin jaloin nousen tolpilleni raahautuen väkivoimin istumaan sohvalle. Asunnon yleisilme ei yllätä minua tälläkään kertaa; lattialle on rakennettu lähes täydellinen pyramidi tyhjistä oluttölkeistä ja palaneen pakastepitsan puolikas on löytänyt tiensä pitkäkarvaisen maton syövereihin. Televisio on jäänyt päälle ja ruudulla näkyy ilmeisesti illan viimeisen jääkiekko-ottelun tulos: 10 – 2.

Olen nähtävästi antanut häviön jälkeen vielä verbaalisten lahjojen laulaa ja kirjoittanut rakentavan palautteen vastustajalle isoja kirjaimia käyttäen: ”HAISTA SINÄ VITTU”.

Ei, en ole huono häviäjä, mutta suomalaiseen tyyliin joskus keittää yli kun kyseessä on jääkiekko. Kun omistaa tietynlaisen erakkoluonteen ei ryyppyiltojen hauskanpitoon kaipaa mitään muuta kuin viinaa ja videopelejä.
Ei tule kenenkään kanssa erimielisyyksiä, ei tarvitse painia taksijonossa eikä rahatkaan häviä räkälöiden kassakoneisiin. Joskus tosin viinahuuruissa olen keskustellut peilikuvani kanssa joka on yllättävän terapeuttista ja inspiroivaa. Ei tunne oloaan yksinäiseksi.

Suuta kuivaa ja jalat alkavat jo sen verran kantaa, että uskallan lähteä varovaisesti kohti keittiötä. Ohimennen katson peilikuvaani eteisessä ja kappas! Huomaan että olen piirtänyt lasteni tussilla silmälasit itselleni, kenties olen nähnyt näin paremmin pelata tai sitten pieni ääni päässäni on vain käskenyt tehdä näin. Oli näiden silmälasien tarkoitus mikä tahansa, yllättävän tarkasti olen pystynyt ääriviivat tekemään niin umpitunnelissa. En nimittäin muista edellisen illan ja yön tapahtumista mitään. Saavun keittiöön ja lämmin tuulahdus ottaa minut iloisesti vastaan; nähtävästi herra masterchef on taas kerran näyttänyt taitonsa, nimittäin yksi pakastepitsa on vielä uunissa 180 asteessa. Ei tämäkään ensimmäinen kerta ole kun kokki kolmonen on väsähtänyt kesken gourmeaterian tekemisen. En ylläty tästäkään asiasta vaan alan miettiä toista käyttötarkoitusta tälle kivikovalle mustalle kiekolle. Siitähän saisi pienellä vaivalla tehtyä seinäkellon.Käärin vapisevilla käsillä sätkän ja laahustan kuin haamu parvekkeelle. Kevään aurinko alkaa jo lämmittää, joskaan se kuitenkaan ei tässä olotilassa tunnu hirveän hohdokkaalta koska päästäni valuu jo muutenkin hikeä kuin mehua vastapuristetusta appelsiinista.

Imaisen sauhut keuhkojen kautta hermostooni ja ajatus tupakoinnin turhuudesta taas kerran pärähtää päähäni. Se on sama ajatus, joka on mielessä lähestulkoon jokaikinen kerta, kun poltan päivän ensimmäisen savukkeen.

Tämä parvekkeen kankainen tuolikin on vuosien varrella joutunut kestämään niin paljon savua, että jos tämän tuikkaisi tuleen, todennäköisesti koko kerrostalon asukkaiden vuoden nikotiinimäärä olisi saavutettu yhdellä pölähdyksellä. Tupakan maku on kuitenkin niin miellyttävä, että yritän ajatella positiivisen kautta ja tokaisen armahtaen itselleni, että saanpahan ainakin hetken raitista ulkoilmaa – tosin filtterin kautta.

Palaan olohuoneeseen ihailemaan tätä tölkeistä rakennettua pyramidia. Se muistuttaa lähestulkoon taideteosta; tölkkien etiketit ovat suoria, melkein kuin luotilangalla laitettu.

Huomaan pyramidin vieressä laittalla olevan pienen veritahran eikä mene kauaa kun huomaan oikean käden rystysen olevan hieman nirhaantunut. Vedän nopean johtopäätöksen: viimeinen jääkiekko-ottelu on todellakin mennyt tunteisiin ja olen päättänyt purkaa aggressiota lyömällä nyrkillä lattiaan. Haen kostutetun rätin ja alan hinkkaamaan tätä kuivunutta länttiä. Veren rautainen tuoksu antaa minulle pääsyn vanhoihin muistoihin pääni sisällä:

On kesäyö Järvenpäässä, todennäköisesti kello käy jo aamua. Olen noin viiden vuoden ikäinen. Nukun alakerrassa isolla parisängyllä ja havahdun unesta sijaisvanhempieni mielipuoliseen ja humalaiseen huutoon. Asioista riitely kovaan ääneen on aina ollut tuttua tässä talossa, tällä kertaa vain tuntuu siltä, että riita tulee olemaan pahempi kuin koskaan.

Yritän peittää tyynyllä korviani, etten kuulisi sitä saastaa mitä he suustansa päästävät toisilleen. Huuto päättyy aina hetkeksi kun toinen heistä käy tupakilla ulkona. Pamauttavat kuitenkin niin lujaa ulko-oven kiinni, että tärähdys tuntuu sängyssä saakka. Nämä hetket tuntuvat ikuisuudelta. Yleensä riidat ovat päättyneet siihen, että toinen luovuttaa ja lähtee nukkumaan. Tänään sitä on kuitenkin turha toivoa.

Sitten kuuluu ensimmäinen järkyttävä ääni: äiti tempaisee jättimäisen, lasisen kukkamaljakon keittiön tiskialtaaseen pirstaleiksi ja huuto vaan yltyy. Kuulen sijaisäitini huutavan itkevällä äänellä: ”NYT MÄ SEN TEEN!!!” – ensimmäinen ajatus mikä on päässäni; hänellä on suuri, puukkoa muistuttava terävä lasi kädessä jolla aikoo päättää isän elämän tähän hetkeen.. Mistä helvetistä 5-vuotias saa edes tuollaisen mielikuvan päähänsä?

Tässä vaiheessa todellinen pelko alkaa iskemään. Tärisen ja itken, toivottavasti he eivät minulle tee mitään. Onneksi yläkerrasta alkaa kuulua nopeatempoisten askeleiden ääntä. Kipinä toivosta ja selviytymisestä herää, kun kuulen että kyseiset askeleet ovat siirtyneet rappusiin ja lähestyvät alakerran makuuhuonetta, huonetta jossa minä olen tärisemässä, piilossa suuren peiton alla.

Pelastava enkeli – 5 vuotta minua vanhempi isosiskoni tulee noutamaan minut yläkertaan. Olemme kuin haamuja sijaisvanhemmillemme, he eivät noteeraa mitenkään meitä eivätkä tätä pelastusoperaatiota. Sisko vie minut yläkertaan oman huoneensa sängylle turvaan jossa toinen isosiskoni jo odottaa. Halaamme toisiamme. Oloni on helpottunut vaikka alakerrasta kuuluvat äänet painautuvat päähäni kuin tatuoinnit. Todennäköisesti nämä äänet ja sanat eivät häviä enää koskaan mielestäni.

Yö on pitkä, aivan saatanan pitkä. Lisää lasia hajoaa, kuuluu huutoa, mäiskintää, paiskontaa, sairaita sanoja ja lisää lasin iskeytymistä seinään. Tämän yön aikana koko meidän ruokailuastiastomme on hajoitettu. Sama astiasto, jolta olemme syöneet onnellisina aamupuuroa. Mikään ei taida olla enää ennallaan. Sijaisperheen idyllisyys on tuhottu lopullisesti.

Yhtäkkiä kaikki äänet häviävät, en ole varma olenko nukkunut silmäystäkään. Aurinko paistaa huoneen ikkunasta, se tuo isoa lohtua tähän hetkeen. Ehkä kaikki olikin vain unta?

Siskot menevät varovaisesti alakertaan ensimmäisenä, kuulen heidän puhuvan kuiskiten. Hetken päästä toinen sisko tuo minulle talvikengät rappusten yläpäähän jossa odotan. Nenääni tulee vanhan viinan sekä tuo julma, rautaisen veren tuoksu. En sano sanaakaan vaan laitan talvikengät jalkaan aavistaen mitä alakerrassa odottaa.

Pidän portaiden kaiteesta kiinni ja varovasti astelen jyrkkiä askelmia alas. Mielessäni on ajatus että vanhemmat väsyivät riitelemään ja ovat nyt nukkumassa. Ehkä päivästä tuleekin ihan normaali. Seuraava näky on lohduton omassa kodissa viisivuotiaalle pienelle pojalle; keittiön matto on veressä ja lasinsiruja on tuhottomasti. Isoksi yllätykseksi sijaisäidiksi kutsumani nainen, istuu olohuoneen sohvalla katsellen aamuohjelmia televisiosta ja hymyilee.

Tämä hymy on palanut verkkokalvoilleni ja todennäköisesti muistan sen loppuelämäni ajan.

Ovatko ne möröt sängyn alla vai ihan jossain muualla?

5total visits,5visits today