10 – Seppele

Palaan karuista muistoista nykyiseen hetkeen.

Lämmin auringonpaiste koskettaa naamaani ja kuulen kuinka vesi valuu ränneistä. Pimeä talvi on takana ja tulevan kesän pehmeä koura on alkaa ottamaan vallan luonnosta. Lumi sulaa ja naiset alkavat pukeutua paljastavampiin ja tiukempiin  vaatteisiin – mikä ihana vuodenaika!

Huomaan savukkeen tumpatessani paitani värin vaihtuneen valkoisesta punaiseksi. Onneksi aiemmalla retkellä mukanani on kuitenkin ollut takki, jolla olen pystynyt piilottamaan nämä veriroiskeet ja muut pärskähdelleet eritteet.

Ei toki varmasti olisi ensimmäinen kerta kun Hervannassa kävelee vastaan mies joka on yltäpäältä veressä.

Parvekkeelta sisälle tullessa huomaan tölkeistä rakennetun pyramidin olevan vieläkin pystyssä.
Se ei aiheuta minussa enää minkäänlaista reaktiota.

Mieleni on tyhjä ja synkkä rojahtaessani sohvalle. Todella synkkä.
Mietin edellisen yön tekoani ja että tulen jäämään pomminvarmasti teosta kiinni.
Haluanko että tytär tapaa minua vankilan vierailutilassa?
Mitä olen mennyt tekemään?
Murrun loputtomalta tuntuvaan itkuun ja rintaani puristaa aivan julmetusti.
Tunnen oloni yksinäiseksi ja arvottomaksi. Aivan kuin vetäisin perässäni kivirekeä.

Tunnen olleeni tässä maailmassa jo tarpeeksi pitkään. Olen pilannut liian monen ihmisen elämän, aiheuttanut paljon surua ja murhetta.
En halua enää elää.

Silmäteräni ja elämäni ainut tarkoitus, tyttäreni, hän ansaitsee paljon parempaa kuin rentun isän, joka ei osaa edes saatana pysyä järjissään.

Teen elämäni isoimman päätöksen ja päätän tappaa itseni.

Etsin kynää ja paperia, vapisevin käsin kirjoitan rakkaalle tyttärelleni kirjeen.
Kirjeen jonka hän lukea kun on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen sen sisällön.
Kirjoitan myös lapseni äidille kirjeen.
Kiitän suuresti häntä kun kesti minua kaikki ne hirveät vuodet.
Kiitän häntä siitä että on voimakkain tuntemani ihminen.
Kiitän myös siitä että jaksoi vaikean raskausajan lävitse kantaa esikoistani.

Sinetöin kirjekuoret nuolaisemalla ja laitan ne keittiön ruokapöydälle jotta ne varmasti löytyvät.
En halua että minut löytänyt ihminen näkee ensimmäisenä verisen teurastamon, joten päätän hoitaa kuolemani mahdollisimman huomaamattomalla tavalla.
Rauhanomaisella tavalla.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta ole kun itsemurha käy mielessäni. Krapulassa monesti itsetuhoiset ajatukset ovat läsnä.
Lääkkeillä myös nämä tunteet olen saanut tukahdutettua, ihan kuin kaiken muunkin.
Kuitenkaan näin rikki ei mieleni ole koskaan ollut.

Mielessäni käy jääkaapissa oleva insuliini.
Lapseni äiti nimittäin sairastaa diabetestä ja muutaman kerran hän on käynyt täällä seksin puutteessa kaluamassa keppiäni.
Yhden kerran insuliinin tykittämiseen tarkoitettu kynä jäi häneltä pöydälle ja jostain helvetin mielenvikaisesta syystä nappasin ja piilotin sen.
Vitsailin mustalaisten varmaan varastaneen sen. Asia unohtui.

Kynällinen tätä ainetta elimistööni veisi hengen hetkessä. Ajatus kuulostaa houkuttavalta, kunnes tajuan että tyttäreni äiti tulisi todennäköisesti kantamaan omantunnontuskia kuolemastani koko loppuelämänsä ajan.
Päädyn perinteiseen, julmaan tapaan ja googletan ohjeet hirttosolmun tekemiseen.

Katossa komeileekin jo valmiina juuri sopiva paikka köydelle. Porasin aikoinaan tyttärelleni kattoon kiinni rautaisen koukun, johon sain asennettua hänelle pienen keinun keskelle olohuonetta.

Syyllisyydentuntoni vain pahenevat entisestään miettiessäni kaunista tytärtäni.

Kiristän tekemäni hirttosilmukan tiukaksi ja haen keittiöstä tuolin.
Otan olohuoneen kirjahyllystä tyttären kuvan mukaani parvekkeelle ja sytytän elämäni viimeisen savukkeen.
Kaunis tyttäreni katsoo noilla jumalaisilla ja viattomilla silmillään minua kuvassa.
Miten saatoinkaan munata kaikki asiat näin pahasti.
Suutelen kuvaa ja kerron ääneen rakastavani häntä koko sydämestäni.

Palaan sisälle ja nousen tuolille seisomaan.

Kiristän köyden sopivalle korkeudelle.

Sellaiselle, etten jää pitkäksi aikaa sätkimään vaan niskat napsahtavat nopeasti poikki.

Elämäni vilisee silmissä samalla kun puen tätä viimeistä seppelettä kaulaani.
”Paljon sain mutta paljon myös otin”.
Nämä ovat viimeiset sanat ennenkun potkaisen tuolin jalkojeni alta.
Tipahdan ja köysi kiristyy kaulani ympärille kuin nippuside.
Tiedustan että tämä piinallinen elämä päättyy aivan juuri.

Anteeksi ja hyvästi.

4total visits,4visits today