11 – Mörköjä yläkerrassa

Mieleni vaeltaa pitkään, loputtomalta tuntuvaan tunneliin.

Huomaan vieressäni kaksi tummaa lintua. Ne päästävät päätä vihlovaa ääntä.

Edesmennyt äitini ilmestyy eteeni ja kysyn lapsen äänellä, ”Olenko ollut kunnollinen poika?”

”Missä vitussa minä olen?” – hätäännyn suunnattomasti.

Tunnen terävän viillon kyljessä ja huomaan suuresti verta vuotavan haavan.
Tirehtöörimäiseen asuun pukeutunut mies pyörätuolissa nauraa minulle, samalla heilutellen päätään puolelta toiselle.
Tunnistan hänen olevan tappamani Jarmo Saastamoinen.

Hänen naurusta johtuvat ilonkyyneleet ovat väriltään verenpunasia.

Iäkkäämpi naishenkilö heittää kattilallisen kiehuvaa spermaa päälleni huutaen ”Vitun vajaaälyinen”.

Yritän huutaa. En pysty.

Huomaan suuni olevan teipattu ilmastointiteipillä.

Kaukana oleva tumma ja epämääräinen hahmo liikkuu kokoajan lähemmäksi minua. Pian tunnistan sen omaksi tyttärekseni. Hän hyppii hyppynarua tekemälläni hirttoköydellä ja hyräilee nukkumattia.

Daddy Cool soi tunnelin taustalla taukoamatta, kun yritän saada järkeäni kasattua.
Kuulen huutoja ja kiljahduksia jokapuolella.

En saa rakennettua edes yhtä perkeleen järkevää ajatusta.

Helvetilliset hallusinaatiot vain jatkuvat.

Suuri tulva on saapumassa minua kohti ja huomaan olevani suuressa arkissa.
Kämmenen kokoiset punaiset hämähäkit tunkeutuvat pääni sisään jokaisesta reiästä. Ne raapivat kalloani ja kuhisevat päässäni samalla syödessään aivojani.

Kipu on sairaalloista.

Taivas on pimeä ja satavat vesipisarat ovat muuttuneet hehkuviksi kipinöiksi.

Onko tämä se paikka, jonne elämässä pahaa aikaansaanet ihmiset joutuvat?

Vai olenko vain menettänyt järkeni lopullisesti.

Luku 1.

Kukon ”kiekuu” – ääni palauttaa minut todellisuuteen. Mietiskelen itsekseni silmät kiinni, että kuka helvetti laittaa noin ärsyttävän äänen puhelimensa merkkiääneksi. Tajuan pian että se onkin oma puhelimeni joka ääntelehtii tuon kyseisen olennon tahtiin.

Raotan toista silmääni varovasti ja viiltävä kipu valtaa heti otsalohkon. Suussa maistuu Irwin Goodmanin laulunsanoin kissanpaska. Avaan toisenkin silmän eikä mene kauaakaan kun tajuan etten olekaan omassa makuuhuoneessani…

Valkoisen huoneeni metallista ovea ryskytetään kovalla voimalla.

Oven neliönmallinen luukku avautuu ja valkoisiin vaatteisiin pukeutunut nainen ojentaa siitä minulle muovisen tarjottimen. Siinä on kuusi erilaista pilleriä.

”On päivälääkityksen aika” – naisen ääni kertoo,

Nielaisen nämä sateenkaarenväriset luodit ja palaan pienen pöytäni ääreen kirjoittamaan kirjaa.

Muistelmiani.

Olen Markus.

30-vuotias pahasta persoonallisuushäiriöstä ja skitsofreniasta kärsivä mies.

Kirjoitan tätä kirjaa Tampereen Pitkänniemen mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuosi on tietääkseni 2015.

Ottamani lääkkeet alkavat vaikuttaa nopeasti ja silmäluomeni tuntuvat raskailta.

Painan pääni tyynyyn ja lähden taas retkelle lääkkeiden rakentamaan, pääni sisäiseen häiriintyneeseen ja mielenvikaiseen maailmaan.

Vittu tätä elämää.

4total visits,4visits today