14 – Hymypoika

Bussin rengas osuu pientareeseen ja täräyttää minut taas muistojen syvistä vesistä tähän hetkeen. En ole varma, kuinka paljon bussimatka on maksanut vai olenko maksanut ollenkaan. Blackoutit ovat yhtä petollisia kuin muistin katkeaminen kovan ryyppyillan päätteeksi.
Ainakaan kuski ei näytä hakatulta.

Viereisillä penkeillä oleva nuorempi pariskunta vaikuttaa hermostuneelta. He ovat hätää kärsimässä kun kuulemma asuntolainan lyhennys on myöhässä kolme päivää.

Voi itku.

Omia ongelmia ei voi koskaan verrata toisten ihmisten ongelmiin. Joku viisas onkin joskus sanonut – ”hiirellä on hiiren ongelmat ja norsulla norsun ongelmat”

Itse pidän elämäni aikana niskaan satanutta paskaa vain opettavaisena.
Jos talon perusteet ovat heikot, talo tulee huojumaan ja sortumaan jossain välissä.

Osa matkustajista joutuu seisomaan täynnä olevan bussin takia. Silmiini pistää nuori tyttö, joka pitää hentoisilla ja siroilla käsillään kiinni penkkirivin välissä olevasta kaiteesta. Hän on vaaleatukkainen, silmälasipäinen ja olemukseltaan on hieman ujo. Sellainen sihteerimäinen naapurintyttö. En ole saanut naista kirjaimellisesti miesmuistiin, joten hänen napapaitansa saa minut aivan sekaisin.

Voin vain kuvitella miltä tuntuisi, jos hän ottaisi timpurinkynäni noihin pieniin ja enkelimäisiin käsiinsä, ja ohjaisi textmark-tussin paksuisen siittimeni ylähuuleensa.

Purskahdan melkein housuihini ajatuksesta.

Hän siirtyy bussin keskiosaan, hän on siis jäämässä seuraavalla pysäkillä pois. Kiimainen mieleni on sitä mieltä, että pitäisi loikata perään. Tällä kertaa järki voittaa.
Luomme katsekontaktin toisiimme bussin pysähdyttyä. Hän palkitsee minut vielä vienolla hymyllä.
”Näenköhän tätä sihteeriä enää koskaan?” – pohdin ja kuolaan sivuikkunan melkein märäksi, katsellessani tätä kaukaisuuteen häviävää daamia.

Bussissa oleva ihmismassa sekä kiimaisen peuran tunteet lähtevät kuljettamaan taas mieltäni pitkälle matkalle. Palaan pieneen, maaseudulla sijaitsevaan peruskouluun.

Vaikka olen aina ollut luonteeltani hieman ujo ja sinisilmäisen kiltti, uskon vahvasti että ala-asteella kokemani koulukiusaamiset ja muut traumat ovat muovanneet sekä saastuttaneet nykyistä maailmankatsomustani. Hyvä ei aina voita.

Pienenä tyttönä saadut selkäsaunat, vaatteiden repimiset ja talviset lumipesut kuutosluokkalaisten toimesta ovat varmasti ruokkineet demonia joka nukkuu sisälläni tällä hetkellä lääkkeiden ansiosta.
Yksi elämäni nöyryyttävimmistä kokemuksista oli se, kun olin umpirakastunut kakkosluokalla erääseen samalla luokalla olevaan tyttöön. Vein hänen ovelleen kukkia ja kirjeitä, äkkiä tottakai juosten pois kiinnijäämisen pelossa.

Hänen isoveljensä oli saanut nämä lähettämäni kirjeet haltuunsa ja seuraavana päivänä otti ne mukaan kouluun. Hän huusi kaikille kirjoittamani rakkaudentunnustukset ja kirjeen sisällön.
Todella nöyryyttävää.

Halusin tuona hetkenä puhkaista tämän veljen silmät nauloilla ja repiä hänen päänsä irti juurineen.

Olin jo tuolloin massasta poikkeava käytökseltäni, toisinsanoen omalaatuinen.
Joskus oppitunnilla opettaja kertoi harrasteensa nuorempana metsästystä. Viittasin ja puheenvuoron saaneena kerroin, että ampuisin ennemmin ihmisen kuin jäniksen. Tästä pienestä totuudesta alkoi hirveä paskamyrsky.

Äidille ilmoitus asiasta, kriisipalaverit opettajien kanssa.

He käskivät minun vaieta asiasta. ”Tämä oli varmaankin vain nuoren pojan uhoa?”

Paskat.

Vielä tänäkin päivänä seison noiden sanojeni takana.
Jos käteeni lyötäisiin haulikko, eteen laitettaisiin pieni karvainen pupujussi ja sen viereen ihminen. Kyllä reikä ilmestyisi ihmiskehoon, eikä tähän viattomaan ja pörröiseen luontokappaleeseen.

Kun tomu oli alkanut laskea ja asia alkanut unohtua, oli seuraavan show’n vuoro.
Olin viidennellä luokalla ja kouluvuosi lähestyi loppuaan. Viimeisillä puukäsityötunneilla ei enää ollut ohjeistusta siihen mitä piti tehdä.
Jokainen sai suunnitella ja askarrella itse mitä tahtoi. Joku rakensi linnunpöntön, toinen shakkilaudan ja joku taas paskasilla käsillään ritsan.

Hetken pohdittuani keksin mitä mahtaisin rakentaa. Alkoikin yhtäkkiä kynä sauhuta ja valkoiselle paperille ilmestyä mittoja ja rakennuspiirrustuksia.
Opettaja tottakai tuli into pinkeänä kyselemään,
– ”Mitäs se Markus aikoo meille oikein rakentaa, kanootinko?” Hehheh.

Loin katseen häneen ja kerroin rakentavani ruumisarkun itselleni.

”Sitten joskus kun aika minusta tulee jättämään, eipähän tarvitse omaisten ainakaan kallista arkkua minulle kustantaa. Kyllä ruhoni maatuu myös vanerilaatikossa.”

Opettajalta saatu katse oli jotain todella korvaamatonta.
Hänen suunsa aukesi kuin prostituoidulta polvistuessaan rikkaan hevosmiehen eteen.

Tuohon aikaan vielä fyysinen kurittaminen oli arkipäivää koulussa, joten opettaja tarrasi niskastani kiinni paistinpannun kokoisella kädellään ja talutti kohti opettajanhuonetta.
Seuraavalla viikolla olikin luvassa hieman intensiivisempi keskustelu.
Mukana tällä kertaa oli opettajan ja äitini lisäksi myös koulupsykologi sekä kuraattori.
Käyttäytymiseeni oli puututtava, sillä toimintani ja ajatustapani todettiin vaaralliseksi muille oppilaille. Tästä alkoi viikottaiset juttelut koulupsykologin kanssa ja opettajien silmätikuksi joutuminen. Jopa välitunnilla näin, kuinka opettajat vahtasivat touhujani pihalla ikkunoista. Toiset oppilaat alkoivat välttelemään minua ja toiset taas lähestyivät. Maineeni pahana poikana oli saavutettu.

Kevään koulutodistuksessa oleva siirto kuudennelle luokalle ihmetytti. Arvosanat olivat säälittäviä ja käytös vähintäänkin epäilyttävää. Voihan se toki olla, että opettaja halusi vain äkkiä minusta eroon ja löi miettimättä leiman seuraavalla luokalle.

Äitini kanssa käydyt keskustelut kesälomalla saivat minut ajattelemaan. Vaikka hän olikin antanut minut sijoitukseen elämäni alkuvaiheessa, silti hän tunsi minut läpikotaisin, tiesi luonteeni ja ymmärsi mielenrikkauteni.

Teimme sopimuksen, että jos suoritan kuudennen luokan mukisematta, päästelemättä harkitsemattomia sammakoita suustani enkä uhkaile ketään aseilla, saan palkinnoksi uuden pelikonsolin. Meillä oli diili, mistä ei voi kieltäytyä.

Tuo oli se vuosi, jolloin opin manipulaation jalon taidon. Olin tunnollinen ja ahkera oppilas, koulussa autoin muita ja olin hiljaa, vaikka äänet päässä käskivätkin huutaa.
Annoin vuoden aikana opettajille ja koulupsykologeille juuri ne vastaukset, joita he tahtovatkin kuulla henkisestä voinnistani. He merkitsivät minut terveeksi ja olin valmis siirtymään yläasteelle.

Ikuiseksi mysteeriksi on jäänyt, että oliko kuudennella luokalla saatu hymypoika-patsas ansaittu pelolla, vaiko reilulla äänestyksellä.

Bussin keskioven nariseva ääni palauttaa järkeni takaisin bussiin.
Huomaan bussin olevan kolmen pysäkin päässä kotipysäkiltäni.

Tuhlaajapoika on palannut Hervantaan!

4total visits,4visits today