15 – Kissanaamio

Hervannan ihanan masentava ilmapiiri saa tuntemaan oloni kotoisaksi.
Ensimmäinen vastaantulija, paikallisesta räkälästä lyllertävä, virtsalle tuoksuva elämäniloinen herra tulee pummaamaan minulta savuketta. Kerron ystävällisesti että valitettavasti omani ovat loppuneet. Herra toivottaa minulle Jumalan siunausta, ja jatkaa hoipertelevaa kävelyään kohti tuntematonta määränpäätä.

Enää muutama askel ja olen kerrostaloni ulko-ovella. Juuri avaimia etsiessäni, ovesta pamahtaa ulos tuntemattoman näköinen naapuri. Hän tuo mukanaan intialaisen ruuan tuoksun.
Ehkä en ole vain kaikkiin talon asukkaisiin törmännyt, sillä en tunnista tämän ihmisen kasvoja. Hän tervehtii kyllä iloisesti ja vastaan hymyllä takaisin.

Mieleeni juolahtaa, että ehkä tämä on juuri se naapuri, jonka asunnosta tulee rappukäytävään suitsukkeiden tuoksu ja jonka asunnosta kuuluu iltaisin sellaista käärmeenlumoamismusiikkia. Olen välillä itsekin mennyt jonkinlaisiin tiloihin tätä musikkia kuunnellessani.

Saavun neljänteen kerrokseen, oman asuntoni oven taakse. Huokaisen helpotuksesta koska tiedän, että kohta pääsen kahvinkeittoon ja fanipostien lukuun.
Faniposteilla tarkoitan ulosottoviraston, verenimijöiden ja muiden perintälaitoksien lähettämiä kirjeitä.

Pidän heitä faneinani, koska kolme tai neljä kertaa viikossa heiltä tulee kirjeitä, vaikka en heille koskaan vastaisikaan.

”Mitähän vittua!” – tokaisen kovaan ääneen rappukäytävässä sovittaessani avainta lukkoon. Se ei sovi.
Hetken avainta survottuani reikään, huomaan postilaatikossani vieraan nimen.

Mattila.

”Mitähän vittua!” – tokaisen uudestaan vielä kovemmalla äänellä.

Ahdistuneeseen päähäni alkaa jysähtelemään kysymyksiä kuin liukuhihnalta;
-”Kuinka perkeleen kauan olen ollut poissa?”
-”Asuuko tyttäreni enää toisella puolella Hervantaa?”
-”Missä asuntoni tavarat ovat?”
-”JA KUKA HELVETIN MATTILA”?!

Vastapäisen naapurini ovi avautuu ja ovenraosta kurkistaa pienikokoinen, kiinalaista alkuperää oleva naishenkilö. Tämä noin 140senttiä pitkä hobitti kuulostaa aivan edesmenneeltä Scatmanilta. Hurja puheen vauhti vain yltyy hänen osoittaessaan minua ja välillä kädessään olevaa teepannua. Ilmeisesti pilasin karjahduksillani heidän hiljaisen tee-hetkensä.
Parempi poistua paikalta ennenkuin koko Hervannan Yakuza on perässäni.

Ulos astuessani päätän noudattaa erään päätohtorini antamaa vinkkiä; kun koet stressaavan tilanteen, sulje silmäsi ja laske kymmeneen rauhallisesti hengittäen.

Vittu.
Tämä vinkki ei nyt auta tippaakaan olotilaani ja poimin maasta pisimmän löytämäni tupakantumpin.
En tunne enää edes itseäni säälittäväksi tämän tehdessäni, tunnen vain suuren vitutuksen ja se kasvaa kokoajan suuremmaksi.

Vaikka näytän kuin metsästä heränneeltä peikolta, joudun silti turvautumaan apuun ja päätän kysyä seuraavalta vastaantulijalta, että mikä vuosi on meneillään.
Taidan hieman tahallisesti sammaltaa puhettani ja esittää humalaista, jotta esittämäni kysymys menisi voimakkaan humalatilan piikkiin, eikä sen, että olen juuri vapautunut pöpilästä.

Luojan kiitos vastaani tulee kolme noin 8 vuotiasta tyttöä. Heillä on naamiot kasvoillaan ja kaulan ympäri kiedottuja serpentiinejä.
Joko olen vieläkin kuin Liisa ihmemaassa tai nyt on vappu.

Pysäytän nämä tytöt ystävällisellä tervehdyksellä. Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa, suuri kokoni ja möreähkö ääneni luo ilmeisesti turvallisen henkilön tunteen.

Tai sitten he ovat vain pelosta jähmettyneitä minut nähdessään, eivätkä uskalla edes kirkua.

He tirskuvat ja naurahtavat kysymykselleni mutta tämän naurukohtauksen jälkeen saan kuin saankin heiltä vastauksen kysymykseeni. Vuosi on 2017.

Alan yhdistelemään muistoja ja ajankohtia päässäni, mikä oli vuosi kun kokosin asunnossani tölkeistä pyramidia? Montako kynttilää oli viimeksi kakussa, kun juhlimme tyttäreni synttäreitä? Mikä olikaan Ulvilan Annelin kuppikoko?

Liika muistojen kaivaminen saa aivoni lähes ylikuumenemaan ja ajatukseni sammuu kuin valot suomalaisen pariskunnan huoneesta heidän alkaessaan petipuuhiin lauantai-iltana lottoarvonnan jälkeen.

Palaan vuoteen 2007 ja poikamiesboksimaiseen yksiöön. Istumme iltaa mukavassa nousuhumalassa muutaman tuttavani kanssa. Myös aikaisemmin mainitsemani Mikko on mukana tässä karkeloinnissa. Istumme sohvilla ja jokaisella on olutsalkku vieressä odottamassa tyhjennystä. Pelaamme korttia ja jauhamme paskaa.

Perussettiä.

Jostain kumman syystä meillä ei ole kuin kalsarit jalassa.
Yleensä kännitempauksissamme on vain mielikuvitus rajana.

Joku saa päähänpistoksen, että olisi ehkä hauskaa jos me kaikki näyttäisimme samalta. Siispä tuumasta toimeen.
Haemme hiustenleikkuukoneen ja pyöräytämme kaikille samanlaisen kampauksen. Kaikkien mummojen rakastaman nahkapään. Olemme kuin kolme puupäistä muskettisoturia kalsareissamme. Näky on hulvaton.

Itse olen aina ollut kalju, mutta kavereiden huominen herätys saattaa olla karu, sillä he ovat aina olleet tarkkoja että miten hiukset ovat laitetut ja minkälaisella perkeleen hiuslakalla ne ovat nostettu pystyyn.

Seurueemme kolmas jäsen Jori on aina viettänyt enemmän aikaa salilla kuin kotonaan. Hänen hauiksensa on lähestulkoon reiteni paksuinen, joten todennäköisesti Jori ei ihan pelkällä raudalla ja kaurapuurolla ole lihaksiaan kasvattanut. Mukava mies mutta välillä hieman outo.

Puoliyö on ylittynyt jo aikoja sitten ja olemme vaihtaneet aktiviteettia. Pelaamme petankin tyylistä heittopeliä mutta oluttölkeillä. Kolina on aivan jumalaton.
Silti ihmeellistä, että sain vuoden aikana vain yhden varoituksen asuessani tässä asunnossa. Sekin varoitus tuli siitä kun lauloin eräänä krapula-aamuna Hoosiannaa puoli tuntia putkeen pienen vedonlyönnin takia. Anteeksi naapurit vielä siitä.

Mielenkiinto tähän petankkiin alkaa loppumaan ja seuraavaksi onkin jo mielessä ruoka. Jorin silmät alkavat jo pyöriä kuin hedelmäpelin rullat. En tiedä onko viinalla ja niillä kaurapuuroon lisätyillä vitamiineilla jotain tekemistä tämän touhun kanssa. Välillä hän ärjyy kuin raskaana oleva villisika ja välillä taas hän liikkuu seiniä pitkin kuin joku helvetillissä humalassa oleva agentti.
Tunnen itseni melkein täysjärkiseksi katsellessani tätä touhua.
Koluamme kaappeja lävitse ruuan toivossa mutta turhaan. Edes yhtä hernekeittopurkkia ei kaapeista löydy. Hampurilaisateria tekisi poikaa, mutta sellaista herkkua ei tähän aikaan tästä kaupungista löydy. Grillitkin ovat kiinni koska kyseessä on torstain ja perjantain välinen yö.

Päätämme ottaa kulkuneuvoksi minun auton ja kuski selviää legendaarisella
kivi-sakset-paperi-kisalla.
Hetken käsiä hakattuamme kuin jälkeenjääneet selvillä on voittaja.
Tai no tässä tapauksessa häviäjä. Se olen minä.

Nappaamme matkaevääksi salkullisen olutta mukaan ja hyppäämme harmaan 85-vuosimallia olevan Nissan Sunnyn jousille.
Selvitämme pienen kaupunkialueen vaivattomasti. Vaikka kovassa humalassa olenkin, tiedustan että yksikin ajovirhe voi viedä useamman ihmisen hengen.

Pääsemme valottomalle, noin 10km pitkälle suoralle tielle ja Mikko utelee minulta, olenko koskaan koittanut kuinka lujaa tämä harmaa ratsu kulkee.
Vastaukseni on kielteinen mutta tiedän jo vastatessani, että kohta kokeilemme tämän auton huippunopeuden.
Olemme kuin humalaiset myytinmurtajat kun vauhti kohoaa tällä peltipurkilla 180 kilometriin tunnissa. Koko saatanan kori tärisee. Me vain nauramme.

Jos eteemme olisi hypännyt hirvi tällä pimeällä tiellä, todennäköisesti Nissanini olisi haljennut kahtia kyseisellä vauhdilla.
Myytin murrettuamme Mikko ilmoittaa apukuskin puolelta, että kusee kohta housuunsa. Pidämme siis pienen tauon vanhan huoltoaseman pihassa ennenkuin jatkamme ristiretkeämme kohti hampurilaisateriaa.

Jori ja minä jäämme autoon odottamaan.
Hetken hiljaisuuden rikkoo todella humalaiselta, epäselvältä ja hieman jopa aggressiiviselta kuulostava kysymys;

”Mitä mieltä olet Markus piristeiden käytöstä urheilussa?”

Hetken pohdittuani, kerron olevani kovana urheiluihmisenä tälläisiä huijareita vastaan ja totean vielä että mekkoa päälle niille jotka eivät pärjää ilman dopingia.

Kuin taikaiskusta, tunnen Jorin ottavan päästäni kiinni ja samalla hänen painavan jonkin terävän esineen kaulalleni. En pysty puolustautumaan, koska olen tämän hirviön hallintaotteessa kuskin penkillä ja hirviö lymyilee takapenkillä suoraan takanani.

Mielessäni on vain yksi kysymys.
”Kuinka paskanen loppu on kuolla oikeasti huoltoasemalle hampurilaisen takia?”

Jori painaa terällä kokoajan vain lujempaa kaulaani ja tunnen jo, kuinka painaumasta alkaa jo valumaan verta paidalleni.

Hän tiedustelee että mitkä ovat viimeiset sanani.

Pyydän häneltä oluen.

Samassa kuuluu aivan saatananmoinen pamaus ja havahdun siihen, kuinka Jorin ote irtoaa samantien. Mikko on palannut kusireissultaan ja tempaissut puolimetrisellä puisella halolla sivuikkunasta Joria suoraan kypärään.

Varmistamme humalaisella järjenjuoksulla samantien, että Jorin hengitys vielä toimii, ettei hän menettänyt henkeään iskun voimasta.
Tätä hirviötä emme enää uskalla kyytiin ottaa, vaan jätämme hänet istuma-asentoon huoltoaseman pihassa olevaan puutarhatuoliin.

Onpahan herätys äijällä.

Mielenkiinto hampurilaisiin katoaa tapahtumien takia ja päätämme Mikon kanssa ajaa takaisin asunnolleni. Matkalla mietiskelemme, minkälaisia vitamiineja salimaket oikeasti syövät, jotta tuollaisia aivopieruja saavat. Hulluja saatana kaikki!

Palaamme asunnolle ja jatkamme vielä alkoholin nauttimista Mikon kanssa kaksin. Parantaessamme maailmaa ja Irwiniä kuunnellessamme, nukkumatti käy salakavalasti tyhjentämässä pussinsa Mikon silmiin ja hän sammuu.
Pettymys paistaa katseestani.

Olen kuitenkin osannut aina yksinkin pitää hauskaa ja pienimuotoinen pilailu on aina paikallaan. Piirrän Mikolle kissanviikset, mustan nenän sekä rajaan hänen huulensa, textmark-tussilla tottakai.

Yön pikkutunteina jonkinlainen mielihalvaus on taas iskenyt päähäni ja olen värjännyt koko siittimeni mustaksi samaisella tussilla. Myös nännit ovat hauskan näköiset kun niille piirtää suuret silmälasit.

Aamulla herään vessan lattialta olohuoneesta kuuluviin kirosanoihin. Ilmeisesti Herra Kissanaamio on herännyt.
Hän pamauttaa vessan oven auki ja katsoo minua rauhallisesti todeten ”vitun idiootti”

Ja jotta aamu saisi arvoisensa päätöksen. Samassa Herra Kissanaamion puhelin soi.
Hänen isänsä soittaa ja kertoo olevansa talon edessä autossa jo odottamassa.

Heillä on varattu vartin kuluttua aika pankkiin, isoa lainaan liittyvää keskustelua varten.

Voin sanoa varmaksi, että yksikään nainen ei ole pessyt meikkejään niin nopeasti ja aggressiivisesti pois naamastaan kuin Mikko tuona aamuna.

3total visits,3visits today