17 – HESO 1%

Nämä menopaluu-matkat päänsisäisiin muistoihin alkavat ravistella mielenterveyttäni kerta toisensa jälkeen yhä rankemmin. Joskus näiden jälkeen iskee niin epätodellinen olo että usein joudun mietiskelemään, olenko unessa vai todellisuudessa.

Enää parikymmentä metriä matkaa kerrostalon eteen, jossa tyttäreni asuu.
Saan väsyneille kasvoilleni teatraalisen hymyn tiedostaessani, että saan kohta syleillä tytärtäni ja kuulla hänen kuulumisensa pitkältä ajalta.

Tarraan ulko-oven kahvasta kiinni arpisilla käsilläni. Lähes käy sääliksi näitä vääntyneitä sorkkia. Ne ovat joutuneet kokemaan jos jonkinlaista saastaa vuosien varrella.

Jo haalenneet ranteiden viiltoarvet kertovat tarinaa nuoruuden pahoista oloista. Maailma tuntui pahalta ja viiltely helpotti sitä tuskaa. Veren näkeminen on jotenkin aina tuntunut rauhoittavalta. Sytkäreistä syntyneet hevosenkenkä-arvet käsissä taas kertovat rämäpäisyydestä ja yllytyshulluudesta.

Oma akilleen kantapää on aina ollut lause -”jaa sä et uskalla vai?”

Tuo houkutteleva lause ja kylkeen vielä pienimuotoinen rahapanos. Ja taas hulluus mitattiin. Milloin ammuttiin listanaulaimella kivespusseja seinään kiinni ja milloin rikottiin hehkulamppuja paljailla kämmenillä.

Erikoisesta ajatusmaailmasta kertoo myös sekin jotain, kun kolmannella luokalla ystäväni kanssa kiristimme yhtä samanikäistä tyttöä kuulapyssyllä.
– ”Suudelma tai ihosi on kuin näppylähanska”
Nykyään tuo varmaan täyttäisi jo seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkit.
Silloin se oli vain ajankulua. Nykyään seksiä saan onneksi ilman aseella uhkailuakin.

Kloroformilla.

En tiedä antaako yläkerran herra varoituksen minulle näistä ajatuksistani, sillä taivaan ja auringon peittää mustat pilvet nopeasti kuin tilauksesta.
Kohta tulee vettä kuin paskaa poliitikon suusta.

Pääsen rappukäytävään ja henkeäni alkaa ahdistaa samantien.
Iloinen mieleni vaihtuukin yhtäkkiä skeptiseksi kysymysten taistelukentäksi.
Osaanko enää edes puhua tyttärelleni? Mitä hänen äitinsä on kertonut hänelle poissaolostani? Minkä ikäinen prinsessa on?

Taskussani olleet rauhottavat pillerit todennäköisesti takavarikoitiin saapuessani lataamoon. Joudun kohtaamaan siis seuraavan tilanteen ilman minkäänlaisia kemikaaleja.

Tunnen hartioillani saatanallisen painon noustessani rappusia ylöspäin, kohti määränpäätäni. Jokainen askel tuntuu edellistä hirveämmältä.
”Kokoa nyt vittu itsesi!” – ääni päässäni komentaa.

Saavun toiseen kerrokseen ja oikealla oleva ovi on maalini.
Nostan pääni perseestäni, ryhdistäydyn ja kohotan käteni kohti ovikelloa.

Tämän hetken täyttää täysi hiljaisuus. On niin hiljaista että tunnen jopa omat nopeat ja voimakkaat sydämenlyönnit.

Abdullah….

”Ab-vitun-dullah” lukee tyttäreni asunnon postilaatikossa.

Hermostun ja sykkeeni nousee tavattoman korkeaksi.
”Saatana!” – karjaisen eläimellisesti.

Soitan ovikelloa varmuudeksi, jos vaikka lapseni äiti on löytänyt uuden miehen ja heillä on nyt uusi sukunimi.

Soitan toisen kerran jo hieman vaativalla painalluksella.

Vihdoin ovi avautuu ja eteeni ilmestyy lähes minua päätä pitempi tumma jättiläinen.
Hän katsoo minua yhtä ihmeissään kun minä häntä.
Vaikka näytänkin hieman uusnatsilta kaula-tatuoinnissani ja päätämyöten ajetussa hiustyylissä, hän kuitenkin tiedustelee hyvin mielekkäällä ja pehmeällä äänellä minun asioinnin tarkoitusta.

Hän puhuu lähes sujuvaa suomea joten kysyn häneltä suoraan, asuuko täällä ketään Essi-nimistä henkilöä. Essi on siis lapseni äidin nimi. Vastaus kysymykseeni on kieltävä.
Jotta saisin edes pientä käsikirjoitusta viimeisiin vuosiin, kysyn vielä ovatko he kauan tässä asuneet. Kuulemma kaksi vuotta.

Toivotan hyvät päivänjatkot ja käännän selkäni tälle ovelle.

Olen sanaton poistuessani tästä kerrostalosta.

Istun ulkona olevalle penkille ja sytytän savukkeen tulitikuilla. Taivaalta satava vesisade tuntuu raiskaavan asfalttia todella isolla kädellä. Jokaikinen lähistöltä kuuluva ääni tuntuu niin lujalta, että melkein uskoisin niiden tulevan päästäni.

Puinen pääni on lähes halvaantunut tästä kaikesta epätietoisuudesta ja epätodellisuudesta. Syaniidi kelpaisi.

Tekisi mieli itkeä, mutta en pysty. Haluaisin vaipua epätoivoon, en pysty siihenkään.
Vuosien aikana popsimat lääkkeet ovat tehneet minusta vangin.
Kuori, jonka sisällä ei ole sitten saatana yhtään mitään.

Pieni toivon kipinä herää kuitenkin päässäni, edesmenneen äitini tullessa mieleeni.
Hän tapasi aina sanoa – ”kaikki järjestyy kyllä, eikä yläkerran Herra anna meille niin isoa taakkaa, jota emme jaksaisi kantaa”

”Voi vittu, Mikko” – tokaisen ääneen.

”Voi vitun kissanaamio-Mikko, asui Hervannassa ainakin vuosia sitten”
– sanon jopa hieman innostuneella äänellä, samalla imaisten viimeiset imut savukkeestani.
En epäröi hetkeäkään ja lähden kuin maahinen laahustamaan tähän sateeseen.

Hervanta on tunnettu sorsista ja useita näitä hauskan näköisiä otuksia tuleekin vastaani, kun oikaisen Ahvenisjärven kautta oletettua määränpäätäni kohti.
Järven rannassa he vaakkuvat kuin ivaten minua. En tiedä tekeekö kukaan muu samaa, mutta vaakun heille takaisin, ikäänkuin heittäen smalltalkia.

Usein olen miettinyt että tiedämmeköhän me ihan kaikkea eläinkunnasta?
Ehkä Hervannan sorsat ovatkin yksi jättimäinen yhteisö, jota pyörittää sellainen nahkaliiviin sonnustautunut ”pomo”-sorsa?
Liivin selässä komeilee lyhenne ”HESO 1%”

Hervannan Sorsat, joista 1% on kriminalisoitunut.

Huhujen mukaan, viime kesänä oltiin löydetty näiltä rannoilta joku maahanmuuttaja, jonka vartalo oli kohdannut silmitöntä väkivaltaa.
Oliko asialla HESO?
Mene ja tiedä.

Enää kivenheitto ja olen käyttäny viimeisen oljenkorteni: ”kilauta kaverille”

Tässä se on edessäni. Kerrostalo, jossa mystinen Kissanaamio on viimeksi asunut.
Lyön käteni ristiin ja teen sormillani ristinmerkin rintakehälläni. Pohdiskelen itsekseni, että todennäköisesti yläkerran Herra vain nauraa paskaisesti, näille minun säälittäville eleilleni. Hän käänsi minulle selkänsä jo, ennenkuin olin edes syntynyt.

En pysty pidättelemään intoani ja luon katseen samantien nimitauluun saapuessani sisään.
Siinä se nimi koreilee vieläkin! VAPAHTAJANI!

Hakkaan hissin nappulaa kuin commodoren joystikkiä.
Jännitys tuntuu palleissa saakka ja saan jopa pienen erektion.
Se ei haittaa koska palaset alkavat nyt loksahtamaan kohdilleen!

Hissi saapuu ja jännittää kuin pikkupoikaa jouluaattona.
Matka neljänteen kerrokseen tuntuu ikuisuudelta.

Sitten saavun päätepysäkille.
Tunnen bassonjytkeen jo rappukäytävään saakka. Se tulee Kissanaamion luolasta!
Kuin heikkopäinen hakkaan tätä ovikelloa.

Uudestaan.

Ja uudestaan.

Sitten se tapahtuu.
Lukon aukaisu-ääni.
Jeesus on todellinen ja hän on oven toisella puolella.
Ovi avautuu
JA SIINÄ HÄN ON!

Mein Fuhrer! Pelastajani! Pelkissä jamaika-henkisissä spiidoissaan ja olut-tölkki kädessä.

Hän räjähtää paskaiseen nauruun nähdessään minut.

Voi vittujen kevät! Olen tullut kotiin!

3total visits,3visits today