19 – Vitun joulupukki

En ole edes vielä avannut silmiäni kun havahdun vihamieliseen keskusteluun toisesta huoneesta.
Tosin tässä keskustelussa kuulostaa olevan vain yksi osapuoli, Mikko.

En ymmärrä mistä tämä mestari on oppinut puhumaan venäjää noin sujuvasti, mutta hän huutaa puhelimeen ärhäkkään kuuloisia ja lyhyitä lauseita, aivan kuin hän olisi sodassa ja huutaisi ”AMMU!”-komentoja venäjäksi, rätisevään radiopuhelimeen.

Sotaisat ajatukseni eivät ehdi karkaamaan kauas päästäni kun avaan silmäni.
Huomaan olevani Mikon makuuhuoneessa, yllättävästi tällä kertaa sängyllä mutta saan melkein paskahalvauksen, huomatessani mikä jumalattoman kokoinen taulu seinällä komeilee:

Jumalauta Adolf Hitlerin poseerauskuva!

Ja nyt ei puhuta mistään pienestä makuuhuoneen ”live love laugh” taulusta, vaan tämä Aatun taulu on lähestulkoon koko 3 metrisen seinän korkuinen.

En edes halua tietää mitä täällä huoneessa harjoitetaan, mietiskelen itsekseni järkyttyneenä.

Hikikarpalot valuvat otsaani pitkin ja sydän lyö hullunlailla. En ehdi edes saamaan pulssiani normaaliksi, kun on jo seuraavan yllätyksen aika.
Huomaan Saaran nukkuvan vieressäni ilman peittoa, täydellisesti istuvissa, mustissa sukkanauhoissa. Näky on taivaallisen herkullinen.

Vaikka Adolf katselee vieressä, muutun hetkessä kovaksi kuin keitetty kananmuna.

Luolamiehen pariutumisvietti voittaa järjen ja alan hyväilemään hitaasti käsilläni tämän naaraan upeaa ja kiinteää vartaloa.
Hivutan hitaasti sormet hänen niskastaan kohti selkää ja huomaan kun hän saa pienet kylmänväreet kosketuksestani. Hän huokaisee erittäin kiimaisella tavalla.

Mikko on varmaan hässinyt tätä tulevaa lähihoitajaa kuin lämmitettyä lihapiirakkaa, eikä ole antanut ollenkaan kunnon miehekästä kosketusta tälle naudalle.

Kun olen ehtinyt hivuttaa käteni niskasta hitaasti kohti alaselkää ja kohti tämän herkullista peppua.
Hän kysyy hennolla ja unisella äänellä ”Ai herrakin on aamuseksi-ihmisiä?”

Hän kääntyy kasvot minuun päin ja alkaa suutelemaan intohimoisesti kaulaani.

Tilanne on räjähdysaltis.

Ennenkuin ehdin edes huokaista, tämä kiimainen suklaapupu ujuttaa hennon, pienen kätensä boxereideni sisään ja ottaa tämän turvonneen lihatikkuni käteensä.

Aseessani on jo panos piipussa kun tämä aloittaa jumalaisen vatkaamisen.
Hän hakkaa tätä suonikasta herkkutattia kuin naapurin lasta.

Tämän afroditen syntinen kieli alkaa siirtymään kaulaltani kohti vatsaani.

Jotta pystyisin pidättämään hätälaukausta edes hetken verran, yritän ajatella naapurin pientä bijon frise – rotuista koiraa, joka jäi auton alle kun olin lapsi.

Ei auta.

Hänen suunsa on siirtynyt piipun suulle ja hotkaisee koko paketin juurta myöten suuhunsa. Sitten se tapahtuu.

Tupla-pärskähdys.

Ensimmäinen pärskähdys tapahtuu, kun maastohousuihin pukeutunut Mikko pamauttaa makuuhuoneen oven auki, samalla huutaen täydellä voimalla: ”ASENTO!”

Tästä säikähtäneenä, pärskäytän Saaran suun piripintaan kuin kello viiden teen.

Hän lähestulkoon tukehtuu tähän suolaiseen pirtelöön mutta ottaa kuitenkin tapahtuman kohteliaasti vastaan ja nielaisee koko lastin kurkkuunsa. Ihana nainen!

Adolf seuraa tätä tilannetta lasittuneella katseellaan.

Tilanne vituttaa syvästi, sillä akti olisi ollut varmasti parasta vuosikausiin.
Olisin tosin purkautunut hyvin todennäköisesti heti ensimmäisellä upotuksella Saaran sisälle. En osaa sanoa Mikolle mitään muuta kuin – ”kiitos” ja poistun huoneesta.

Istahdan olohuoneen sohvalle pohtimaan kellonaikaa. Edellisenä iltana nautitut tuotteet ovat vieneet ajantajun täysin. Avaan television ja saan pohdiskeluihini heti vastauksen.

Jumalauta, muumilaakson tarinoiden tunnusmusiikki.

Vaikka aivot tuntuvat pehmeiltä kuin kaupan tummat banaanit, tiedustan että on aamu ja todennäköisesti arkipäivä.
Tyttären kanssa tuli nimittäin lähestulkoon joka aamu katsottua näitä piirrettyjä aamupalaa syödessämme.

Ei saatana. Tytär! Kuluneiden päivien epäonnistumiset ja kehoani marinoineet aineet ovat vieneet loogisen ajattelukykyni, enkä ole saatana edes tajunnut miksi ylipäätänsä palasin Hervantaan!

Käyn vikkelästi etsimässä housujen taskussa lymyilevän puhelimen, josta akku on loppunut. Housuja tonkiessa huomaan nurkassa suuren villakoira-armeijan peittämän pistorasian, jossa roikkuu juuri sopivanlainen laturi puhelimeeni.

Sydän hakkaa ja käteni tärisevät iskiessäni johdon puhelimen perseeseen kiinni.

Päästän lähestulkoon ruokalusikallisen ilopissaa alushousuihini, kun huomaan puhelimen lataavan.

Yhtäkkiä ilo kuitenkin muuttuu aivan jumalattomaksi ahdistukseksi.

Tiedän että puhelimen avatessani saan todella moneen kysymykseen vastaukset.
Mutta olenko valmis vastaanottamaan niitä ja todellisuutta tässä kunnossa?

En.

Palaan olohuoneen sohvalle muumilaakson tarinoiden ääreen ja alan pohtimaan seuraavaa siirtoa.  Alan panikoimaan ja pala tuntuu jo nouseen kurkkuun.
Aivan kuin tukehtuisin tähän ahdistukseen.
Itkettää ja pelottaa.

Yrittäessäni kerätä päätäni kasaan, yhtäkkiä huomaan lasisella olohuoneenpöydällä muutamia jäänteitä edellisillan viivoista.
Toimin robottimaisesti ja alan raivokkaasti kasata kämmenilläni näistä jäänteistä yhtä isoa kasaa, josta voisin nuuhkaista pääni turruksiin.

Kasasta tuleekin odotettua isompi ja koko hajukolvini uppoutuu tähän maagiseen taikapölykasaan. Nostaessani pääni pöydästä, näytän todennäköisesti kuin lumipesun saaneelta.

Synkät ajatukset katoavat päästäni kuin taikaiskusta.

Kun saan isoimmat jauhot pyyhittyä kasvoiltani,, näen Jäärouvan hevosineen jahtaavan Pikku Myytä.

Vittu mikä lehmä.

Miettiessäni mitä pahaa tämä Myy on tehnyt jäärouvalle, Mikon makuuhuoneen ovi avautuu.
Mikko saapuu luokseni rehvakkaan ja aggressiivisen oloisella kävelyllä ja huutaa kurkkunsa täydeltä ”JA MISSÄKÖHÄN VITUSSA ON ZWARTE PIET!?”

Nämä sanat aukaisevat pääni muistilaatikon kuin pandooran lippaan.

Palaan vuoteen 1991, elämäni ensimmäisiin muistikuviin.
On jouluaaton aamu ja kotimme on koristeltu biologisen äitini toimesta kauniin punaiseksi. Isä on hakenut muutamia päiviä sitten joulukuusen olohuonettamme koristamaan ja olemme siskojen kanssa saaneet kunnian koristella sen.

Historian ensimmäinen Joulupukin kuumalinja-ohjelma pauhaa taustalla ja kaikki ovat hyväntuulisia. Kello ei ole vielä edes kymmentä aamulla, kun kuulemme vanhempiemme tekevän jo ensimmäiset glögipaukut.

Päivä kuluu lastenohjelmia katsellessa ja siskojen kanssa ulkoillessa. Muistan kuinka teimme siskojen kanssa pihaamme lumihankeen erittäin hienot lumienkelit. Saimme ottaa jopa porkkanat jääkaapista että saisimme hauskat nenät enkeleillemme.

Vaikka olen vasta kolmevuotias, vanhempien muuttuvan käyttätymisen huomaa selvästi. Mitä pidemmälle aatto etenee, sitä typerämmille jutuille he alkavat nauraa.

Ensimmäinen ristiriita tapahtuu joulupöydässä.

Äitini päättää arvostella joulukinkkua karkealla kielellä. Isäni, joka vaivalla on tämän joulupöydän kruunun valmistanut, ei pidä tästä arvostelusta ollenkaan.

Isä mainitsee vastalauseena jonkin naisen nimen ja äiti hermostuu tästä totaalisesti.
Äiti heittää lautasensa lattialle paskaksi ja huutaa ulos mennessään ”Haista vittu!”

Isä naureskelee itseksensä ja kertoo meille lapsille kaiken olevan hyvin.
”Äiti vain hassuttelee”

Aatto kuluu todella nihkeissä ja hiljaisissa tunnelmissa. Välillä äiti ja isä halailevat ja seuraavassa käänteessa jo haukkuvat toisiaan. Suomalainen jouluaatto.

Vuoden kohokohta on käsillä kun ovikello soi! Jumalauta joulupukki!

Hänellä on mukanaan kaksi jätesäkillistä lahjoja mutta tämän pukin olemuksessa on jotain erikoista.

Hän horjuu ja puhuu jopa hieman pelottavan epäselvällä äänellä.

Lahjoja jakaessaan hän ei edes pysty lukemaan lahjapaketeissa olevia nimiä, vaan heittelee joitain nimiä päästänsä ”sakari, tiina, timo…….” lista on loputon ja täysin väärä.

Tällä joulupukilla ei nähtävästi ole ollut edes varaa oikeanlaisiin kamppeisiin, nimittäin hänen päässään on punainen pipo ja harteilla komeilee jostain marketista ostettu punainen lakana. Parraksi hän on keksinyt ottaa tyynyn sisältä höyheniä.

Tilanne on katastrofaalinen.

Ainoa asia mikä tuo edes vähän uskottavuutta, on hänen kuminen naamarinsa.

Tosin sokeakin näkee sen olevan naamari.

Jotta tilanne saisi arvoisensa loppuhuipennuksen.

Tänä samaisena hetkenä tältä pukilta pääsee aivan sikamainen röyhtäisy ja mitä tuleekaan tämän suupierun mukana?

Todennäköisesti edellisiltä pukki-keikoilta saadut glögipaukut alkavat kiertää poloisen miehen mahassa, sillä karmean huudon saattelemana, tämän pukin naamarin jokaikisestä reiästä alkaa valumaan tummanpunaista nestettä.

Me lapset alamme itkeä järkytyksestä, sillä pukin silmistä pulppuaa verta.

Isälle tämä show riittää ja hän ottaa tätä punaista ritaria niskasta kiinni ja heittää hänet kuin paskaisen lakanan ulko-ovestamme pihalle.
Hän sulkee oven perässään ja todennäköisesti maksaa palkan pukille kovilla paketeilla, nimittäin nyrkeillä.

Vitun Joulupukki.

Loppuilta kuluu paketteja availlessa ja niiden sisältöä ihastellessa. Vanhempien jatkuva riitely heidän humalatilan noustessa on rajua kuunneltavaa. He huutavat toisilleen todella henkilökohtaisia asioita lasten kuullen.

Ilta alkaa onneksi olemaan loppusuoralla ja vanhempi sisko päättää ottaa minut viereensä nukkumaan yläkertaan. Kenties hän aavistaa yöstä tulevan pitkän.

Alakerran huudot raikuvat yömyöhään omakotitalomme seinissä.

”VITUN SIIVELLÄ-ELÄJÄ”… ”SAATANAN KUNNIATON PASKIAINEN”

nimittely vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu……..

Yhtäkkiä tulee hiirenhiljaista. Hiljaisempaa kuin ikinä.

Sitten pihalta kuuluu todella iso pamaus. Se on aseen laukaus.

Alamme itkemään siskojen kanssa hädästä ja epätietoisuudesta.

Kuulemme äidin kirkuvan ulkona sairaalloisesti.

Minuutit tuntuvat tunneilta ja todella pelottavilta sellaisilta.

Yhtäkkiä kaiken tämän hiljaisuuden rikkoo hätäajoneuvojen sireenit.

Pihamme täyttyy nopeasti hätäajoneuvoista.
Vilkkuvat valot heijastuvat huoneemme kattoon.

Mielenkiintomme voittaa pelon.

Kenties se on järkytys ja shokki, mikä saa meidät siirtymään siskon huoneen ikkunaan. Näky on kuin elokuvasta.

Meidän päivällä tekemämme lumienkelit ovat veren peitossa.
Niiden päällä makaa tumma, liikkumaton hahmo, vieressään ase.

Isä on ampunut itsensä.

Onni on, että olin niin pieni etten muista tämän jälkeisistä tapahtumista juuri mitään.

Äitini kertoi kuolinvuoteellaan syyn miksi antoi meidät aikoinaan sijoitukseen.

Hän joutui heti tapahtuman jälkeen pitkälle osastojaksolle lataamoon, psyyke ja järki eivät kestäneet näkyä ja tapahtumaa, jonka hän joutui kokemaan tuona jouluaattona.

Siinä mielentilassa hän ei olisi pystynyt pitämään meistä huolta.

Alle viikko ja olimme saaneet hätäsijoituksen Järvenpäässä sijaitsevaan perheeseen.

2total visits,2visits today