02 – Valkoinen kesä

En oikeastaan muistele pahalla näitä lapsuusaikojani sijaisperheessä, vaikka muistikuvat siitä elämänvaiheesta välillä hirvittävätkin. En osaa itkeä enkä nauraa ilman teennäistä vivahdetta siinä. Lääkärin määräämät sateenkaaren väriset pillerit ovat tehneet minusta vuosien varrella tunteettoman. Kuolemattoman.

Havahdun postilaatikon pärähdykseen. Olen nähtävästi vaeltanut suihkuun pesemään edellisen illan silmälaseja pois kasvoilta. Lämmin vesi tuntuu jumalaiselta lattialla vietetyn yön jäljiltä. Tähänkin olen vuosien varrella tottunut, että havahdun todelliseen maailmaan pääni sisältä vasta pitkänkin ajan jälkeen.

Peseydyn ja kietaisen 90-luvun pyyhkeen lantiolleni. Käsittämätöntä, että lähes 25 vuotta vanha pyyhe voi olla vieläkin näin hyvässä kunnossa. Ennen oli kaikki kestävämpää – niin avioliitot, pyyhkeet kuin sukatkin. Luon katseen vessan peiliin ja vastaan katsoo suuret silmäpussit omistava, lähes 30-vuotias mies jonka posket ovat kuin raastinraudalla vedetyt. En osaa sanoa ovatko popsimani lääkkeet vieneet minulta ulkonäköpaineet vai kuuluuko se tämänikäisen miehen normaaliin ajatusmaailmaan.

Yhtäkkiä vessan oven toiselta puolelta kuuluu kovaääninen, hieman häiriintyneeltä kuulostava kuiskaus: ”Markus!” – pelästyn aivan saatanasti.
Näitä ääniä olen joutunut kuuntelemaan jo vuosia mutta lähiaikoina nämä kuiskaukset ovat vain jostain kumman syystä alkaneet lisääntymään hurjaa tahtia. Joskus äänet kuulostavat vihaisilta ja vaativilta, joskus taas lempeiltä ja ymmärtäväisiltä.

Mutta jokaikinen kerta tunnistan tuon äänen. Se on minun omani.

Vaikka tiedän että ääni ei ole todellinen, ihmisen luonteeseen kuuluu kuitenkin uteliaisuus ja käyn varmistamassa varovaisesti asunnon. Kuten arvelinkin, olen yksin.
Kukon kiekuu-ääni helähtää taas. – Ei saatana, pakko vaihtaa viestin merkkiääni.
Laitan väkevät kahvit tippumaan ja lähden olohuoneeseen paikallistamaan tätä laitetta, joka pitää tätä rasittavaa ääntä. Yllättävän nopeasti luurin löydänkin tällä kertaa; se on jäänyt tyhjistä pizzalaatikoista kasatun vuoren alle.
Viesteistä paljastuukin ohjelma tälle päivälle; kutsu huumeseuloihin.
”Saavuthan ennen klo 13:00 ja blaablaa-vitun-blaa”

Pelko ei valtaa mieltäni vaan lähinnä suuri ärsytys. Juuri kun ajattelin, että vietän rauhallisen krapulapäivän ihan vain kotosalla saksalaista aikuisviihdettä kuluttaen ja oloa loiventavia juomia nauttien. Ei väkisin.

Onneksi asun kaupungissa jossa bussit kulkevat yötä päivää. Jos satut myöhästymään yhdestä bussista saapuu toinen jo pysäkille ennenkuin olet edes ehtinyt savukkeen imaista loppuun. Vedän kulahtaneen farkkutakin päälleni, sellaisen joita näet kulkiessasi kaupungilla alanmiesten päällä. Enkä tarkoita nyt rakennus-alaa. En kuitenkaan itseäni luokittelisi näiden sankareiden joukkoon sillä mielestäni siihen on pääsyvaatimuksena vuosien alan kokemus sekä sellaiset mustia kusiluistimia muistuttavat vanhan-ajan tanssikengät. Tänään laitan kuitenkin valkoiset talvikengät jalkaan.

Ennenkuin painan ulko-oven kiinni perässäni leijuu nenääni ilmassa pyörivä tuoreen kahvin tuoksu. Voi vittu.. Täysi pannu kahvia odottaa keittimessä ja se menee täysin hukkaan. Ehkä lämmitän sitä myöhemmin kun saavun rekiretkeltäni takaisin kotiin. Sammutan keittimen, vilkaisen vielä peilistä että tussista ei ole naamassa enää jälkeäkään ja poistun huoneistosta. Naureskelen itsekseni miettien miltähän tilanne näyttäisi huumeseulojen tarkkailijoiden silmiin kun saapuisin kusemaan puhdasta virtsaa purkkiin täysin vakavalla ilmeellä – piirretyt silmälasit koristamassa naamaani.

Pekka Pouta lupaili tälle tiistai-aamulle sankkaa lumisadetta ja pakkasta.
Vitun Pekka, älä tee kenoriviä tälle illalle. Kevään paahtava aurinko aiheuttaa valuvia hikikarpaloita otsalleni. Ehkä hiostavalla ja ahdistavalla olollani saattaa olla jotain tekemistä näiden pisaroiden saapumiseen. Saavun bussipysäkille ja jo viiden tuntemattoman ihmisen läsnäolo saa oloni ahdistuneeksi. Teen sen minkä olen tehnyt lähes jokaikinen kerta kun tämä tuskallinen olotila on minut saavuttanut; otan taskustani, muiden mielestä varmasti epäilyttävän näköisen pienen metallisen rasian, avaan sen ja nappaan huiviini pienen ilopillerin viralliselta nimeltään Diapam.

Sytytän savukkeen ja kuten aikasemmin jo totesinkin tämän kaupungin julkisista kulkuneuvoista, bussi johon odotan pääsyä onkin jo melkein pysäkin kohdalla. Täyden kahvipannun lisäksi nyt myös savuke menee täysin hukkaan. Voisin toki polttaa savukkeen loppuun toista bussia odotellen, mutta tuo ottamani ilopilleri ei vielä anna minkäänlaista tehoa ahdistukselleni.

Omistan vielä rippeitä ritarillisesta luonteesta ja päästän pysäkillä odottaneet vanhemmat rouvat bussiin ensin. Erään rouvan käsilaukku tippuu maahan hänen kaivaessaan bussikorttia taskustaan jolloin ritarillinen puoleni ottaa minusta taas vallan: hänen lompakossaan on varmasti tukku seteleitä, sillä vanhan ajan ihmiset eivät nykyisiin pankkikortteihin luota. En kuitenkaan ole rahankipeä enkä varas. Nostan kohteliaasti laukun tälle iäkkäälle naiselle, mutta katseeni kiinnittyy laukussa olevaan puolikarkeaan vehnäjauho-pussiin.

Mieleeni pamahtaa muisto kymmenen vuotta sitten eletystä elämästä. Asuimme parhaan ystäväni kanssa kämppiksinä puolen vuoden ajan pienemmällä paikkakunnalla. Tässä muistossa tosin ystäväni on jo muuttanut pois ja koko huoneisto on minun käytössäni. Noin kahdeksankymmentä neliötä laminaattia kaupungin huonomaineisimmalla alueella. Pahamaineisuudesta kertoo se, että muutamia viikkoja takaperin taloyhtiön pihassa oli ammuttu joku viinanhimoinen sankari joka oli ollut velkaa tälle toiselle pyssysankarille. Kuinka helvetin karua tulla ammutuksi muutaman kympin takia. Tästä syystä poliisin arkisiin kaupungin partio-kierroksiin oli tehty reittimuutos; jokaikinen ilta samaan kellonaikaan poliisi kävi kääntymässä tällä samaisella taloyhtiön parkkipaikalla.

Tuohon aikaan elämässäni viihdyin vielä kosteina iltoina isommissa porukoissa. Järjestin lähestulkoon jokaikinen viikonloppu tässä kyseisessä asunnossa juhlat. Ystävät, puolitutut ja ventovieraat. Kaikki olivat aina tervetulleita ainoana ehtona sisäänpääsylle ollen, että harrastus on sama kuin asunnon isännällä, toisinsanoen minulla. Tarkoitus illan pääteeksi on juoda itsensä lähelle tajuttomuuden rajaa. Ja tätä sääntöä myös kaikki noudattivat.

Eräänä kesäisenä iltana tuttuun tyyliin iso porukka oli taas kasassa. Kuunneltiin musiikkia, juotiin, naurettiin, painittiin ja taas juotiin. Tänä iltana joukkoomme oli myös saapunut hieman uutta verta. Tuttavan tuttuja viereiseltä paikkakunnalta. Ihan asiallisen näköistä väkeä, ajattelin. En osannut tässä vaiheessa vielä iltaa aavistaakkaan, että näiden uusien vieraiden oudot harrastukset tekisivät elämästäni maanpäällisen helvetin seuraavien yhdeksän päivän ajaksi.

Kun kello ylittää puolen yön alkaa humalatila olemaan todella voimakas ja tunnen jokaikisen lähes kolmenkymmenen tyhjentämäni oluttölkin sisällön virtaavan kehossani. Silmäni lupsahtelevat, puheeni sammaltaa ja askeleet ovat taas kerran hyvin epävakaita.  Alkoholia paljon käyttäneenä on toleranssi tähän humalatilaan kasvanut niin paljon että pystyn pitämään itseni kasassa.

Nämä uudet ja tuntemattomat vieraat tehtailevat parvekkeella jotain hyvin epämääräistä. Vaapun paikalle suoraan kuin piirretystä oleva ankka jota juuri on kumautettu paistinpannulla päähän. Vain pyörivät pienet linnut puuttuvat pääni päältä. Kysäisen herrasväeltä ”mitäs täällä oikein askarrellaan?”. En saa vastausta tähän kysymykseen vaan vastapallona saan itse kysymyksen ”Maistuukos isännälle?”

Eteeni lyödään puolentoista litran limsapullosta väsätty alkeellinen vesipiippu. En muuten tunnistaisi tätä tekelettä, mutta pikkupoikina varastimme usein kavereiden isäukkojen piipputupakan puruja. Isoilta kaupungin pojilta olimme kuulleet rakennusohjeet kotitekoisen vesipiipun valmistamiseen ja näitä ohjeita noudattamalla saimme rakennettua kapistuksen jolla saimme kymmenvuotiaina imaistua henkoset tervaa puhtaisiin keuhkoihimme.

Otan tästä hämärän näköisestä pullosta mestarin elkein, oikein kahdella kädellä kiinni, imaisten keuhkoni täyteen tätä makealta maistuvaa savua. Näen kuinka vieraat katsovat silmät pyöreinä tekemääni pesäntyhjennystä. Ilmeisesti imaisuni on normaalin käyttäjän henkosta suurempi. Kiitän, kumarran ja painun takaisin sisälle tanssahtelemaan Basshunterin Boten Anna kappaleen tahtiin.

5 minuuttinen biisi ei ehdi edes puoleen väliin kun tunnen väristyksen kehossani. Tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi. Kaikki hidastuu. Biisin bassonlyönnit tuntuvat hidastuvan kokoajan enemmän ja enemmän. Ihan kuin ne häipyisivät kokonaan, kuten sykkeenikin. Tipun polvilleni ja raahaudun omistamalleni retrokuosiselle sohvalle istumaan. Ajatus joka päähäni iskee on fiksuin ajatus seuraaviin tunteihin: ”Mitäköhän sitä tuli oikein poltettua?”

En pysty kommunikoimaan kenenkään kanssa. Kuulen kaiken mutten pysty vastaamaan minulle esitettyihin kysymyksiin. Katson edessäni olevaa seinää kuin vihannes. Katson ja katson. Päässäni vilisee ajatuksia kuolemasta, taivaasta, thaimaasta, järvestä ja jääkaapin sisällöstä. Tekisi mieli syödä se tyhjäksi. En kuitenkaan pysty liikkumaan ja toteuttamaan tätä fantasiaani. Suuta kuivaa. Ihmiset kyselevät olostani, en pysty vastaamaan, katson vain seinää ja ajattelen jääkaapissa lymyilevää lihapiirakkaa. Tätä jatkuu kauan – olotilan tarkkaa kestoa en pysty kertomaan mutta puhumme kuitenkin useista tunneista. On kesä ja tunnen valoisuuden lisääntyvän, aurinko siis nousee. Ja sitten se tapahtuu, pystyn sanomaan ensimmäisen sanani tuntikausiin: ”Olutta”.

Huomaan että useimmat vieraistani ovat jo lähteneet. Jäljellä ovat nämä vieraalta paikkakunnalta saapuneet uudet kasvot jotka toivat kotiini tämän merkillisen aineen. Kysyn heiltä sekavana, ”mitään oikein poltimme?”. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä, suoraan kuin maantietoon liittyvästä tietovisasta; ”Himalajan Kultaa”.

En jaksa edes alkaa kyselemään tarkemmin tämän kullan sisällöstä. Tiedän vain, että se potkaisi kuin hevonen. Raahaan itseni jääkaapille ja teen maailman mehukkaimman lihapiirakan. Survon sisään kaikkea mitä vain löydän kaapeista. Täytän tämän alakuloiselta näyttävän lihapiirakan kuin kiitospäivän kalkkunan.

Siirryn tämän juhlallisen piirakan kanssa olohuoneen sohvalle ja meinaan nukahtaa jokaisen haukun jälkeen. Herrasväki vieraalta paikkakunnalta tulee kysäisemään, että haluaisinko piristyä. Tilanne on huvittava, suoraan kuin jostain entisajan kuninkaallisesta hovista. Kuninkaalta, itse talon isännältä tullaan utelemaan haluaako tämä piristyä. Seuraavaksi olohuoneen nurkassa olevasta banaanilaatikosta hyppää varmastikin hovinarri, joka jonglööraa oluttölkeillä. Näin ei kuulemma tapahdu ja näiden kavereiden himalajan kullan vaikutuksen tuntien vielä kehossani he tuskin minulle mitään kahvia tai energiajuomaa tarjoavat vaihtoehdoksi. Ei mene kauaakaan, kun keittiöstä alkaa kuulua kaappien availua ja astioiden kilkatusta.

Meinaavatko he minulle aterian väsätä? Toivottavasti eivät ainakaan mitään kannabiksesta leivottuja muffinsseja. Hetken päästä kolina lakkaa ja he saapuvat iso hymy naamalla minun luokseni olohuoneeseen jokin astia kädessä.
Perintökalleus, edesmenneen äitini minulle antama hopeinen tarjotin lyödään eteeni olohuoneen pöydälle. Mitä näenkään?
Kolme, noin kardemummaputkilon pituista ja paksuista, valkoista jauhejanaa. Tuskin tällaisillä tyypeillä niin sairas huumorintaju olisi, että puolikarkeita vehnäjauhoja minulle tarjoaisi yksityisasunnossa aamuviideltä hopeiselta tarjottimelta. Pian kuulen taas saman kysymyksen: ”Maistuukos isännälle?”.

Peli on jo menetetty. Isken pääni pöytään kuin Tony Montana Scarfacessa. Mikään ei enää pysäytä tätä liikkeelle lähtenyttä junaa. Tänään juhlimme elämää. Imaisen kerralla nenäonteloihini niin paljon tätä keijupölyä kun vain ilmaa riittää.
Nostan pääni pois äitivainaan perintötarjottimelta pyyhkien sormella nenän alle jääneet jauhot ja levollisin mielin istahdan takaisin sohvalle. ”Hyvää tavaraa” – tokaisen kuin tuntisin hyvinkin nämä aineet. Tämä on ensimmäinen kerta, kun vedän nenääni jotain muuta kuin herneet.

Ei ehdi edes minuuttia kulua ja sitten se alkaa. Huomaan kuinka alan tahtomattani napsutella oikean käden sormia koko käsi alkaa nykimään. Vasen käsi lähtee tähän leikkiin myös mukaan. Yhtäkkiä olen keskellä olohuonetta ja tanssin musiikin tahdissa kuin sähköiskun saanut orava. Tanssahdellen liikun kohti vessaa ottaen lavuaarista tukevan otteen ja katson kuvaani peilistä. Sieltä ei kurkistakaan se vihannes joka olin muutama tunti sitten. Silmäni mustuaiset ovat muuttuneet jääkiekon kokoisiksi länteiksi. Oikeastaan jos nopeasti vilkaisisi, voisin mennä ihan japanilaisesta anime-hahmosta. Suuni napsuu ja päästelen outoja ääniä.

Yhtäkkiä tunnen elimistöni räjähtävän. Tunnen sisäisen raivohärkäni heräävän.  Ihan kuin joku olisi lyönyt minuun kahdeksan adrenaliinipiikkiä samanaikaisesti. Tulen vessasta ulos kuin jonkinlainen toimintaelokuvan sankari potkaisemalla oven auki. Rysähdys kuulostaa hyvältä ja se vain voimistaa oloani. Voittamatonta oloa. Jos nyt vastaani tulisi karhu, heittelisin sitä kuin paskaista lakanaa. Käyn imaisemassa vielä toisesta kardemummaviivasta pienen pätkän.

Lyön nyrkillä seinään, raivoni vain jatkuu. Yltyy. Revin valkoisen paitani keskeltä kahtia. Otan olohuoneen seinältä koriste-esineeksi tarkoitetun katanan. Otan tämän miekan varresta kiinni ja lyön 60-senttisen terän makuuhuoneen heikosta ovesta läpi aivan kuin olisin voittanut maailmanmestaruuden. Tätä virtaa riittää, riittää ja riittää. Aivan kuin sillä pupulla siinä patteri-mainoksessa.
Kello käy jo puoltapäivää. Olen vaihtanut asunnon rikkomisen nopeatempoisten videopelien pelaamiseen. Käyn savukkeella auringon säteiden lämmittäessä aivan kuin tuhat orgasmia tanssisi kasvoillani. Valkoinen kesä on saapunut! Elämä on mahtavaa.

Vielä tässä vaiheessa.

2total visits,2visits today