23 – Operaatio Mörköpötkö

Toisinsanoen tuhosin yhdessä illassa koko isyyteni.

Yksinhuoltajuus lapsen äidille, lähestymiskielto ja viikottaiset huumeseulat minulle.

En ole katkera tästä ratkaisusta mutta olisin toki voinut pelata omat korttini hieman paremmin. Noihin aikoihin vielä jaksoinkin skarpata, käydä kusemassa puhtaat näytteet jotta saan tavattua lastani pari tuntia, muutaman kerran viikossa.

Herään lattialta Mikon tarjoamaan avokämmeneen. Pelästyn tästä herätyksestä aivan helvetisti ja pomppaan pystyyn samalla napaten Mikkoa kurkusta kiinni.

”Hiton kääpiö, nyt lähetään muljuttamaan Mörköpötköä, tänään on tilipäivä!”
-Mikko ilmoittaa samalla purskahtaen nauruun.

Hän ja Saara ovat pakanneet mustaan putkikassiin veitsiä, jeesusteippiä, nippusiteitä, pampun, vesipyssyn joka on värjätty mustaksi, liukuvoiteen ja kondomeja.

En ymmärrä miksi vitussa viimeiset kaksi esinettä tarvitaan tälle reissulle.

Oli miten oli, nappaan laturissa olevan puhelimeni mukaan ja poistumme asunnosta. Mikon vanha, kermanvärinen Nissan Sunny lepäilee parkkipaikalla. Putkikassi heitetään takaronttiin, Mikko ajaa, Saara istuu pelkääjän paikalla ja itse istahdan paljon kuluneelle takapenkille.
Sytytän tupakan ja alan tiedustelemaan suunnitelmaa iskulle.

Mörköpötkö kuulemma haluaa tavata yksityisasunnossaan opiskelijankadulla.
Saara, meidän alaikäiseksi pukeutunut houkutuslintumme menee ensimmäisenä koputtamaan oveen, me odotamme Mikon kanssa kyykyssä oven takana.

Haluan tarkennusta, mitä tapahtuu oven auetessa.

Mikko kertoo että toinen meistä hyökkää Mörköpötkön kimppuun muljuttaen tätä isolla kädellä, toinen varmistaa että työkalumme tulevat asuntoon mukanamme.
Sidomme herran suun jeesusteipillä, kädet napsautetaan nippusiteillä selän taakse ja sitten alkaa kiristys.

Haluan tarkennusta, että miten aiomme häntä kiristää?

”Improvisoidaan” – Täräyttää Mikko lyhyesti.

Voi vittu, eikö nämä sankarit ole yhtään pidemmälle suunnitelleet tätä iskua!?

Mikko jatkaa epämääräistä selitystään -”Napataan sen lompakko ja otetaan sieltä käteiset ja avainlukulistat. Pankkikortin tunnusluku saadaan selville vaikka kiduttamalla.

Vaadin tarkennusta -”kidutamme miten?”

”No otetaan vaikka jääkaapista palsternakka, liukastetaan se liukuvoiteella ja survotaan miehen peräreikään sitä” – Mikko ideoi.

En jaksa enää edes vastata näihin ideoihin. Huokaisen ja mietiskelen päässäni jo valmiiksi, että kun joudumme vankilaan, en todellakaan halua Mikon sellikaveriksi.
Operaatio on mennyt jo vituilleen ennenkun se on alkanutkaan.

Alamme lähestymään pikkuhiljaa opiskelijankatua ja Mikko päättää pysäköidä auton Hervannan uimahallin pihaan. Loppumatkan kuulemma kävellään.

Saara on ollut etupenkillä hiljaa koko ajomatkan. Häntä pelottaa, enkä ihmettele. Mikko ei lohduta häntä, tai no tavallaan lohduttaa ja tarjoaa Saaralle huikkaa taskumatistaan.

Mikko ilmoittaa – ”kuten aina tapanamme on ollut, kuuntelemme ennen operaation alkamista yhden biisin, sanomatta sanaakaan”

Hän laittaa Bon Jovin – Its My Life biisin soimaan ja tokaisee möreällä äänellä – ”Tänään on tilipäivä”

Takarontissa olevat puhki-luukutetut subwooferit kuulostavat aivan kuin kahta saapasta lyötäisiin yhteen. Minulle riittää ja lähden pois autosta.

Eikä mene kauaakaan kun musiikki lakkaa soimasta, Mikko ja Saara tulevat ulos perässäni. Utelen Mikolta että luulemmeko olevamme jotain saatanan pankkiryöstäjiä, joilla on riitit ennen keikkaa?

Mikko ilmoittaa ”Kyllä, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”

En jaksa edes hermostua enää. Kuin kolme kehitysvammaista muskettisoturia, lähdemme kävelemään kohti määränpäätämme. Mikko säestää ristiretkeämme viheltelemällä vieläkin Bon Jovin kappaletta.

Viimein olemme saavuttaneet Mörköpötkön antaman osoitteen. Alaovi on lukossa, mutta onneksi herra postinjakaja on jo liikenteessä. Pääsemme hänen siivellään talon sisälle. Juuri kun olemme hyppäämässä hissiin, Saara ilmoittaa hätääntyneenä että haluaa polttaa vielä savukkeen. Näin myös toimimme. Pitelen talon ala-ovea auki samalla kun poltamme viimeiset savukkeet ja kertaamme operaation.

”Muljuttaen sisään ja selleri pyllyyn liukastettuna?” Naureskelen ivallisesti.

Mikko hermostuu ja ilmoittaa ”Se oli palsternakka!”

”Voi vitun herra Masterchef” – mietiskelen päässäni.

Tumppaamme tupakat ja painumme hissillä kohti neljättä kerrosta.
H-hetki on lähellä kun hissi napsahtaa oikeaan kerrokseen. Asunto nro 19 ja ovessa lukee Aarnio.

Saaran tärisevät kädet suuntautuvat kohti ovikelloa ja samalla menemme Mikon kanssa kyykkyyn. Samalla kun ovikelloa rimpautetaan Mikko hihittää vieressäni ”Ei vittu kelaahan jos sisällä olisi Aarnion Jari, kuinka legendaarista”

”Joo hei Mikko, raiskataan Jari Aarnio niin olemme varmasti ensiviikon torstain alibissa” – Vastaan hermostuneesti.

Juuri kun saan lauseeni loppuun, ovi avautuu varovasti. Se on vielä ketjulukolla kiinni. Mies on ilmeisesti hyvin tarkka toimistaan.

Saara kysyy hermostuneella äänellä ”Oletko Mörköpötkö?”

Herra Aarnio avaa samalla ketjulukon ja silittää Saaraa poskesta –
”Herranjestas sä olet sievä tyttö”

Mikko nyökkää merkiksi että operaatio on alkanut ja sitten mennään.

Nousemme pystyyn ja lyön miestä nakkikioski-koukulla suoraan leukaan.
Hän kaatuu iskun voimasta lattialle ja hyökkäämme asuntoon.

Elämässä on olemassa hetkiä kun tuntuu että kaikki pysähtyisi, kellot, järki ja mielenterveys.

Tämä tilanne on sellainen nähdessäni asunnon yleisilmeen.
Todella siisti mutta mitä näen katseeni osuessa olohuoneeseen?
Isolla mustalla divaanilla istuu neljä nauravaa herrasmiestä ja kaikilla on virka-asu päällään.

En tiedä onko Mikko joku selvännäkijä tai pahan ilman lintu. Mutta hänen herjansa osui aika lähelle.

Kaikki neljä herramiestä ovat poliiseja.
Huomaan myös lattialla itseänsä keräilevän Mörköpötkönkin olevan poliisi.

Adrenaliini kuhisee kropassani kuin satiaiset. Huudan niin lujaa kuin saastaisesta suustani lähtee -”JUOSKAA!”

Kauheassa rytäkässä nappaan Saaraa kädestä kiinni ja vetäisen hänet mukaani. Hän jähmettyi paikalleen nähdessään tilanteen. Voin vain kuvitella kuinka paljon ajatuksia hänen päässään liikkuu.

Mitä sairauksia nämä komisaariot olisivat tehneet hänelle?

Nuori tyttö olisi otettu konstaapelien leikkikaluksi loppuyöksi.

Uskaltaisiko uhri muka kertoa asioista kun vastassa on asemaansa väärinkäyttäviä poliiseja?

Kuinka sairas tämä maailma oikeasti on?

Hissi on tietysti tilattu ylimpään kerrokseen joten juoksemme ja loikimme portaita saatanallisella ryminällä kerroksia alaspäin.

Ryminää pitävät myös ylhäältä saapuvat poliisit joiden saappaat pitävät julman kumisevaa ääntä rappukäytävässä.

Adrenaliini-ryöppyjä vyöryy kehossa ja ajatus kuolemasta on läsnä.

Olemme Mikon kanssa aivan saatanan huonokuntoisia ja pieni spurtti laittaa hien virtaamaan. Läähätämme kuin vanha mies katsellessaan laihoja thaikku-tyttöjä.

Vihdoin pääsemme alaovelle, Mikko juoksee ensimmäisenä ja huudan hänelle vielä
– ”jos tiemme eroavat, nähdään pornoluolassa!” Voi vittu mitä koodikieltä.

Juuri kun olemme hyppäämässä Saaran kanssa ovesta pihalle, yksi näistä saatanan tinanapeista saa Saaran kädestä vahvan otteen. Ritarillisuuteni tulee esiin ja nappaan kantamastani putkikassista pampun.
Käsi joka on Saarassa kiinni saa aivan saatananmoisen iskun ranteeseen.
Pamautan pampulla niin lujaa herrasmiehen käteen, että se vääntyy aivan luonnottomaan asentoon. Miehen kärsivät huudot jäävät kaikumaan kun juoksemme henkemme kaupalla Saaran kanssa pimeään yöhön.

Todennäköisesti Usain Bolt jäisi kakkoseksi meille. Lähestyvä kuolema ja paniikki saa jalat toimimaan ennennäkemättömällä tavalla. Edes huonokuntoisuus ei tunnu missään kun uhka on tälläinen.

Juoksemme varmasti ainakin kilometrin pihojen ja pienten metsien läpi.
Hetken kuluttua sanonkin Saaralle että voimme pysähtyä.
Kerron hänelle ajatukseni siitä, että eiväthän nämä miehet voivat meitä loputtomiin seurata. Mitä he selittäisivät kyselijöille?

– ”Tilattiin alaikäinen meille strippaamaan mutta se lähtikin karkuun”

Nauramme hermostuneesti Saaran kanssa tilanteelle ja sytytämme tupakat. Halaamme toisiamme ja kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Jatkamme matkaa kohti Mikon pornoluolaa rauhallisin askelein. Pelottaa mutta suurin uhka on jo ohi.

Noin puolen tunnin jälkeen olemmekin jo saavuttaneet kohteemme. Vilkuilemme vielä varmuudeksi joka suuntaan, ettei meitä vain kytätä tai seurata.

Olo on huojentunut kun soitamme Mikon ovikelloa ja herra avaa sen täristen. Jälleen kerran olut-tölkki kädessä ja hawaji-tyyliset kalsarit jalassa. Hän kertoo että paskoi housuunsa paniikissa ja nyt piti vaihtaa vaatetusta. Tärkeätä tietoa.

Istahdamme kaikki kolme sohvalle ihmettelemään tätä päivää, tätä elämää, kaikkea.
Mikko ehdottaa että rentoudutaanko elokuvan parissa?

Luulen tätä ensin vitsiksi mutta ajatus ei kuulostakaan niin huonolta.
Kuka ei rakastaisi Star Warseja?
Mikko laittaa alkuperäisen ja ensimmäisen osan VHS-kasetilta pyörimään. Hän on hullu mutta niin on elämäkin.

Nojaudumme toisiimme kaikki kolme sohvan nurkkaan ja katsomme tätä legendaarista elokuvaa. Välillä joku hakee oluen jääkaapista ja tulee takaisin. Tunteja kuuluu ja vuorotellen nukahdamme pieniksi hetkiksi. Päivä on ottanut veronsa.

Mikko vaihtaa elokuvasarjan toisen osan koneeseen ja käärii vapisevilla käsillään sätkän. Tämä kääryle haiskahtaa vahvasti kannabikselta mutta eiköhän Mikko ole sen ansainnut.

Kaivan sytytintä taskustani jolloin käteeni osuu puhelin.

Nyt on tullut aika avata se ja nähdä todellisuus.

Puhelimen avautuminen tuntuu kestävän ja kestävän. Jännittää aivan saatanasti.

Puhelimen yhdistyessä verkkoon, whatsapissa näyttää olevan muutamia saapuneita viestejä. Mikolta muutamia aamuseitsemältä lähetettyjä viestejä:

– ”Plata o plomo?”
– ”Tuu tanssiin”
-”Missä mä olen?”

Kolmesta viestistä osaan jo yhdistää nämä viestit Mikkoon. Juuri hänen tapaistaan.

Sitten maailmani murtuu.

Huomaan että oudosta numerosta on tullut viesti ja kuva edellisenä jouluaattona.

Alan itkemään kun avaan viestin kokonaisuudessan. Kuvassa on tyttäreni.

Hän on jo noin 9 vuotias, hymyilee ja on aivan kauniin äidinsä näköinen.

”Hyvää Joulua isi! Rakastan sinua!” sydän.

Jähmetyn katsomaan kuvaa pitkäksi aikaa. Naamani on kuin karhun nuolaisema, aivan litimärkä kyyneleistä. Nyt tiedän hänen olevan oikeasti olemassa.

Itkuni keskeytyy Mikon mielipuoliseen huutoon:
”KUKA SAATANA ON NAUHOTANU NAPAKYMPPIÄ JEDIN PALUUN PÄÄLLE!?”

Aamu on jo valjennut kun tämä karuus paljastuu.

Mikko menee raivoissaan koluamaan jääkaappia, samalla potkien sohvia ja tyhjiä tölkkejä.

”JA KUKA VITTU ON JUONUT KAIKKI KALJAT!?” – Mikko on saatanallisen hiillostunut.

”JA NYT TE PERKELEEN LÄSKIPERSEET NOUSETTE YLÖS JA LÄHDETÄÄN BAARIIN!”

Mietiskelen, että johan tässä onkin jo oltu tarpeeksi kauan selvänä.
Mutta vaadin että baari jonne menemme, on sama missä kävin aina iltaisin oluella kun lapsen äidin kanssa meni sukset ristiin.

Samaan baariin, jonka ovenkahvaan olen tarttunut lukemattomia kertoja. Samaan baariin jossa aikoinaan törmäsin sijaiskotini sijais-isään.

Olen saanut kuvan lapsestani ja tänään juhlimme sitä.

Mikko hyväksyy ehdotukseni ja soittamaan puhelimellaan taksia. Kohta menemme.

2total visits,2visits today