27 – Valkeakoski

Onneksi Hervannasta tähän masentavaan mansikkapaikkaan ei ole kuin muutama hullunkurinen kullinluikaus. Auton puhkikulutetuista kaiuttimista ei ehdi soimaan kuin muutaman kerran Frederikin Titanic ja olemmekin melkein idioottiparkin kohdalla. Takapenkin väsähtäneet sankarit Saara ja Mikkokin alkavat pikkuhiljaa päästä tunnelmaan mukaan, eikä kauaakaan kun huomaankin jo takapeilistä kuinka Mikko kaivaa vaivalloisesti kylmää olutta esiin tärisevin käsin.

Markuksen tarjoama olut imeytyi lähestulkoon pelkkiin ikeniin ja seuraavaa jumalan nektariinia ei tarvitse edes kauan odottaa, koska tämä repsikan paikalla istuva Herra Häränsilmä ojentaa jo uutta tölkkiä.
Ajattelen mielessäni että tämä kaukaisesti eläintä muistuttava olento on varmasti kumonnut yhden jos toisenkin oluen elämänsä aikana. Hänen sanaton kommunikaatio ja ajatusten lukeminen on häkellyttävää.

Käytin sanaa ”kaukaisesti eläintä muistuttava olento” sen tähden, että tällä humalaisella tarzanilla on vieläkin naama maalattu muistuttamaan kuin jonkinsortin kehitysvammaista kissaa.

Hän tuntuu saaneen jo pienen nousuhumalan päälle, hän nimittäin hakkaa auton kattoa Frederikin tahtiin kuin vailla järkeä. Kolmatta kertaa Titanicin soidessa putkeen takapenkiltä tulee vaatimus vaihtaa kappaletta. Toteutan hänen toiveen ja laitan vaihtelun vuoksi Frederikin Volgan soimaan.
Mikko ei ilahdu kappalevalinnastani ja käskeekin laittaa musiikkia pienemmälle udellakseen tarkemmin päämäärästämme ja mahdollisista aikeistamme.

Valoitan suunnitelmia koko konkkaronkalle hieman enemmän;
– ”Valkeakoskella käymme tervehtimässä vanhaa ystävääni, joka kantaa nimeä
Vihannes-Johannes. Juomme siellä sivistyneet pullakahvit, vaihdamme muutaman vuoden kuulumiset ja tämän jälkeen käydään hakemassa Sääksmäen ruhtinaskunnasta muutama tavara”

Saara saa melkein paskahalvauksen kuullessaan Johanneksen lempinimen.
– ”Miksi helvetissä jonkun lempinimi on Vihannes?” – Tämä dooris kysyy nauraen.

Otan pitkän huikan oluesta, suoristan partani ja päätän kertoa hieman historiaa tälle epätietoiselle nuorisolle.

Asuimme Johanneksen kanssa Valkeakosken Roukossa naapureina lähestulkoon koko lapsuuden 60-luvun lopulla. Vaikka viinapiru on pehmentänyt päätä vienyt paljon muistoja päästä vuosien varrella, on silti asioita mitkä eivät vaan koskaan unohdu. Jahtasimme Johanneksen kanssa samoja likkoja, ekat tupakki -ja viinakokeilut ollaan yhdessä koettu.

Muistan kuinka pienissä pikkupoikien viinapieruissa kuunneltiin aina aivan saatanasti Rungin Tipi-tiitä ja vuonna -67 ilmestynyttä Irwinin Ryysyrantaa. Ai perkele niitä aikoja!

Kaikki kuitenkin muuttui täysin päälaelleen viidennen luokan keväällä.
Eräänä torstaisena koulupäivänä Johannes ei ilmestynytkään kouluun vaikka oltiin sovittu, että mennään potkimaan palloa kentälle ennen kun tunnit alkaa.
Eikä näkynyt poikaa muuten seuraavana päivänäkään. Todettiin että varmaan on flunssa iskenyt ja vienyt sängyn pohjille.

Seuraavallakaan viikolla ei Johannesta näkynyt ja silloin aloin jo huolestumaan.
Päätin käydä kolkuttelemassa koulupäivän jälkeen heidän kotioveaan mutta turhaan. Kukaan ei avannut, eikä asunnosta kuulunut pihaustakaan vaikka kuinka yritti oveen korvaa painaa.

Muutama päivä eteenpäin ja koulun välitunnilla alkoi huhumylly kiertämään.

Huhujen mukaan Johanneksen vanhemmat olivat ripustaneet itsensä kaulasta roikkumaan nahkavöillä perheen autotallin kattoon.

Ja kukas muukaan heidät on ensimmäisenä löytänyt kuin heidän ainoa lapsensa.
Johannes.

Voi perkele että on ollut 10vuotiaalle poikaparalle kova paikka.
Ei osaa edes kuvitella mitä kaverin päässä on pyörinyt.
Saatanan rankka juttu.

Johannesta ei sitten näkynytkään seuraavaan puoleen vuoteen, enkä yhtään ihmettele. Hoidot, terapiat, lataamot ja kaikki päätohtorit ja muut. Onneksi sentään isänsä veli oli kuvioissa mukana ja otti veljenpoikansa siipien alle kasvatettavaksi.

Ennen tapahtunutta Johannes oli ollut kuten kaikki muutkin ikäisensä pojat, mukava, vilkas ja ujo tuntemattomien seurassa. Pärjäsi koulussa kohtalaisesti kun tytöt kiinnostivat enemmän kuin koulunkäynti.

Kaveri palasi sitten pienen hermoloman jälkeen kuudennella luokalla kouluun.
Muistan sen päivän kuin eilisen.
Potkittiin toisten jätkien kanssa palloa välitunnilla ja sitten yhtäkkiä Johannes ilmestyi koulun pihaan. Kävin tervehtimässä mutta poika ei enää tunnistanut meikäläistä.
Ihan kuin klopista olisi ollut enää pelkät kuoret jäljellä. Tyhjä katse eikä sanaakaan.

Päivien ja viikkojen jälkeen huomattiin ett¨ä Johannes oli muuttunut aivan täysin.
Ihan kuin sielu olisi imaistu sen päästä imurilla. Nähtyään omat vanhemmat hirttäytyneenä, oli ollut niin traaginen käännekohta elämässä että pojasta oli tullut kokonaan mykkä. Ei kuulemma ollut sanonut sanaakaan tapahtuneen jälkeen.

Pikkuhiljaa muiden oppilaiden suhtautuminen Johannekseen alkoi kääntyä hämmennyksestä kiusaamiseksi. Reppana oli menettänyt tunteensa, koulukaverinsa ja puhekykynsä.
Häntä alettiin ilkkumaan Vihannes-Johannekseksi, koska oli kuin kuollut.

Lapsuuden viimeinen muistikuva Johanneksesta on kohtalaisen julma.
Oli kevään viimeinen puukäsityö-tunti koulussa ja oppilaat saivat askarrella puusta mitä tykkäsivät. Johannes tuttuun tyyliin oli omissa oloissaan luokan hiljaisessa nurkassa omalla työpisteellään.

En osaa sanoa mitä kaveri siellä sahaili, mutta sen osaan sanoa mitä eräs meidän luokkalainen, pitkätukkainen poika, kävi ohimennen huutamassa Johannekselle.

”Vanhemmillesko arkkua askartelet? On kuule jo vähän liian myöhästä Vihannes”

Nämä taikasanat avaavat tämän mykän rambon pahimmat päänsisäiset patoutumat ja raivohanat. Jopa sokea olisi nähnyt Vihanneksen olemuksesta tietyn rajan ylittyneen.

Yhtäkkiä Johannes nappaa tämän kiusaajan pitkästä tukasta kiinni, painaa kallon höyläpenkkiä vasten ja alkaa mielipuolisesti sekä vastenmielisesti sahata tällä ruosteisella instrumentillaan poikapoloisen naamaa ja suupieliä uuteen uskoon.

Tilanteesta aiheutunut verisuihku on pinttynyt verkkokalvoilleni todennäköisesti loppuelämäni ajaksi. Verinen poika huusi ja kiljui kuin pistetty sika.

Tilanne oli todella sekava enkä ehtinyt tarkalleen näkeä kuinka paljon Johannes ehti tuhota sahallaan pojan kasvoja. Muistan nähneeni että pojan suupielet lerpattivat kuin velhon hihat hänen huutaessaan sairaalloisesta kivusta. Opettajat juoksivat kiireesti peittämään vaaleilla pyyhkeillä tätä palkeenkielistä päätä. Hymy on todennäköisesti ainakin tänä päivänä kiusaajalla leveä, jos enää edes on elossakaan.

Toiset opettajat painoivat Johanneksen maahan ja puukäsityötunti oli ohi. Oppilaat ohjattiin nopeasti ulos luokasta ja sen jälkeen en häntä ole nähnyt.
Ennenkuin vuonna -95 mutta se onkin ihan eri tarina se.

Autossa vallitsee täysi hiljaisuus kun lopetan tämän surumielisen tarinan.
Jopa Frederik on lopettanut laulamisen mankasta.
Sana ”Vihannes” ei aiheuta enää minkäänlaisia reaktioita kanssamatkustajissa. Saarakin lähestulkoon nieleskelee itkuaan katsellessa tyhjällä katseellaan ulos auton ikkunasta.

Maisemaan onkin jo ilmestynyt symbooliset Valkeakosken paperitehtaan pitkät piiput.
Olemme saapuneet tähän rahantuoksuiseen ja sisäsiittoiseen kaupunkiin. Ja joudummekin pysähtymään jo ensimmäisiin liikennevaloihin.

”EIKÖ NÄITÄ VITUN LIIKENNEVALOJA OLE OSATTU AJOITTAA VIELÄKÄÄN!?”
– karjahdan niin lujaa että jopa viereisellä kaistalla olevan mopoauton kuski säpsähtää.

– ”Vihaan tätä kaupunkia jo nyt” – Saara ilmoittaa takapenkiltä hiljaisella äänellä.

Totean Saaralle että tarinat tästä syntisestä kaupungista ovat vasta alkaneet.

2total visits,2visits today