03 – Via Dolorosa

”Haloo!” – käskevä ääni täräyttää taas minut todellisuuteen. Istun odotusaulassa ja tämä Muhammed Alin näköinen, järkyttävän kokoinen adonis, viittoo minulle näillä paistinpannun kokoisilla käsillään. ”Hei sun vuoros” – hän osoittaa minua.

Olen taas aikamatkannut koko bussireissun ajan. Viereisellä pöydällä on tyhjiä vesimukeja, jotka on rakennettu pyramidin muotoiseen asetelmaan. Minulla taitaa olla jonkinlainen fetissi näitä muodostelmia kohtaan.
Krapulainen vartaloni on imaissut kaiken mahdollisen nesteen itseensä, kuin sieni. Paavo Pesusieni, jumalauta että se on muuten häiriintynyt ohjelma.

Laahustan kohti tätä tummaa barbaaria ja toivon koko sydämestäni, että tämä kyseinen herra ei ole oviluukun takana kyttäämässä kun kusen tuohon jogurtti-purkkia muistuttavaan muoviseen astiaan. Stereotypiat iskevät päälle kun ohitan tämän jättiläisen. Vaikka minäkin olen melkein 190 senttimetriä pitkä, tämä herra on minua melkein puolitoista päätä pitempi. Siististi ja tarkasti ajettu hiusmalli, kultaiset korvakorut ja ranteenpaksuinen kultainen kaulaketju roikkuu hänen kaulassaan.
En pääse karkuun häiriintyneitä ajatuksiani vaikka haluaisinkin.
Mies omistaa varmasti kokistölkin paksuisen siittimen ja olisi sillä valmis penetroimaan tämän odotusaulan jokaikisen reiän.

Ei, en ole rasisti, päässäni on vain perinteiset stereotypiat: jos vastaani tulee kiinalaista ulkonäköä muistuttava henkilö ajattelen hänellä olevan varmasti karatetaustaa. Hän osaisi rakentaa pienistä piirilevyistä ja puisesta tapista varmasti sähköisen perseenrepijän. Toisinsanottuna moottoroidun anaalitapin.
Jos vastaani kävelee persettään heiluttava mies, on hän varmasti nuollut muutakin kuin vaniljajäätelöä. Syksyiset pimenevät iltansa kuluvat sohvalla pehmeän huovan alla Jari-nimisen ”kaverin” kanssa. Ja kyllä, he syövät suklaassa dipattuja mansikoita.

Kiitän luojaani kun huomaan, että tämä tumma mies onkin vain viestintuoja eikä virtsaamisen tarkkailija. Huokaisen helpotuksesta kunnes silmieni eteen ilmestyy vasta oikean suorituspaineen tuova ilmestys; hyvin kaunis, vaaleatukkainen, ison poven omistava kypsä nainen. Napitetusta paidasta on ”vahingossa” jäänyt muutama ylin nappi napittamatta. Hänen punaiset, pitsiset rintaliivinsä vilkkuvat kiusaavasti kaula-aukosta.
Voi vittu.

Tämän jumalaisen ilmestyksen edessä, minun pitäisi naama peruslukemilla mennä tähän pieneen koppiin, ujuttaa katkarapuni jogurttipurkkiin ja laskea sinne urea kuin kello viiden tee?

Huokaisen taas. Hän laittaa käteensä siniset kertakäyttöhanskat ja napsauttaa sormensa hanskan sisään kuin tullissa. Onneksi en kuule ”ja sitten reipas pyllistys”-lausetta.
Omistan pienen erektion jännityksen, nimettömästä puuttuvan sormuksen, kumihanskojen napsautuksen ja tämän naisen olemuksen ansioista.
Otan purkin käteeni ja kuin koira laahustan tähän pieneen koppiin joka on tapetoitu peileillä. Suorituspaineet ovat niin suuret, että tunnen melkein oksennuksen tulevan. Tiedän tuon afroditen olevan oven toisella puolella, kuulen hänen hengityksensä. Tästä tilanteesta saisi aika kehnon juonen johonkin aikuisviihde-elokuvaan.

Suljen silmät ja ajattelen olevani hiljaisella maaseudun pellolla, jossa tuuli hiljaisesti puhaltaa kasvoihini. Kusen naapurin Erkin istuttamien nauriiden päälle. Näen myös kuinka itse Erkki tulee ilmakiväärin kanssa ulkoterassille ja lähtee juoksemaan minua kohti paskaisissa sinisissä haalareissaan. Pihassa on punainen traktori.

Herään tästä mielikuvasta kun ripurapuni osuu purkin reunaan. En voi olla hymyilemättä kun näen että olen saanut laskettua purkin pohjalle muutaman touhutipan. Näyte on valmis ja ylpeänä kuljetan sen tälle jumalattarelle. Pikatesti näyttää vihreätä, olen siis puhdas.

Toivotan näytteenottajalle täyteläistä päivänjatkoa. Sanavalintani on hieman seksistinen mutta se ei pilaa fiilistäni, lähden paikalta lottovoittajan elkein.

Ulos astuessani olotilani paranee entisestään. Huomaan että krapula alkaa olemaan jo voiton puolella, oli se rauhoittavan ansiota tai ei.
Ilmassa on suuren juhlan tuntua ja päätän mennä kioskille tekemään hienon päivän kunniaksi muutaman rivin kenoa. Ennen kioskille saapumista vastaani kävelee iäkäs rouva joka taluttaa koiraa. En tunnista tätä rotua, mutta jollain mielenvikaisella tavalla koiran kasvot muistuttavat ihmistä. Se on ylisyötetty.
Luulen tämän ylisyötön perustuvan tarinaan, jossa rouva on menettänyt miehensä ja on hankkinut koiran itselleen yksinäisyyden helpotuksen toivossa. Rouva antaa varmasti tämän koiran syödä kaiken mitä häneltä tippuu istuessaan keinutuolissa kauniiden ja rohkeiden aikaan. Tekisi mieli välillä ylisyöttää itsenikin.

Saavun kioskille ja kuten aina, ennen sisäänastumista luen lehtien päivän lööpit kioskin ikkunasta. Silmiini iskee näistä lööpeistä isoimmalla fontilla kirjoitettu uutinen: ”Mies makasi asunnossaan vuosia kuolleena”.

Tämä teksti imaisee minut takaisin tuohon aiempaan hetkeen, jossa istun nenä valkoisena asuntoni parvekkeella.

Poltan savukkeen loppuun ja palaan kotiini istumaan olohuoneen sohvalle. Oloni ei olekaan enää niin euforinen ja kirkas. Huomaan asunnon olevan aivan jumalattoman törkyisessä kunnossa. Minne hävisivät katosta roikkuvat discopallot, välkehtivä tanssilattia ja se hyvä fiilis jossa tunsin olevani kuningas?

Kehoni alkaa sanomaan itsensä irti; käveleminen sattuu, ajatukset sattuu, eivätkä olkapäät jaksa enää kantaa tätä törkyisillä aineilla täyteen pumpattua päätä. Taidan yrittää mennä nukkumaan. Yritykseksi se jääkin.

Pyörin seuraavat kolme tuntia sängyssä kuin hiellä marinoitu broileri.
En saa nukuttua. Päässäni pyörii edellisen illan tapahtumia, eivätkä ne enää tunnukaan niin hohdokkailta ja täydellisiltä. Alkaa jumalaton ahdistus ja moraalinen krapula.
Näissä tilanteissa olen yleensä avannut uuden oluen ja painanut asiat villaisella; kun hommaa uuden humalatilan, eivät edellisen illan teot enää tunnu niin pahoilta.

Saan kasattua itseni ja raahaudun kuin kilpikonna jääkaapille.
Vittu. Ei oluen olutta.
Soitan ystävilleni jotka asuvat lähellä, pyydän heitä käyttämään minua kaupassa.
Onneksi tuttaviin voi aina luottaa: kyyti saapuu vartissa pihaan ja päräytämme lähikauppaan. Survon pienen ostoskorin täyteen hetkellisiä mielitekoja; suklaata, kokista, kierresipsejä, ranskalaisia ja makkaraa. Ja tärkeimmät tuotteet otan toiseen käteen; kaksi laatikkoa halpamerkkistä olutta.

Pelkkä pieni keskustelu ja kuulumisten vaihtaminen autossa alkaa ahdistaa. En ole koskaan ollut mikään maailman sosiaalisin ihminen krapulassa. Onneksi matka kaupasta kotiin ei ole pitkä. Aivan kuin selkäänsä saanut mies, palaan tähän tunkkaiseen ja sotkuiseen luolaan, jota jotkut kutsuvat kodiksi.
Avaan oluen samalla kun valmistan itselleni viiden tähden makkaraperunoita.
Hyi helvetti minkä makuista litkua.
Olen aina rakastanut oluen makua mutta tällä kertaa tämä ohramallas maistuu bensan ja hien sekoitukselta. Syy tähän makuun taitaa olla viimeyön keijupöly.

En kuitenkaan masennu tästä vaan otan muutaman tölkin mukaan olohuoneeseen. Nenästä kiinni pitäen yritän juoda näitä oluita väkisin tyhjäksi. Se ei vaan kertakaikkiaan tunnu menevän alas, ei sitten millään. Masennun ja avaan television ja masennun lisää kun näen sen tarjonnan; ruoka- ja hääohjelmia. Toisella kanavalla homostelua miespuolisten suunnittelijoiden tapaan.
Haen kokkaamani juhlallisen makkaraperuna-annoksen, kuorrutan sen suurella määrällä ketsuppia ja majoneesia. Otan ensimmäisen haarukallisen, ranskalaisten koostumus suussani on jotain järkyttävän epämiellyttävää. Annan sitten koko saatanan ravinnon olla. Tuohtuneena tästä käännän kylkeni maailmalle ja yritän saada nukuttua tällä kapealla sohvalla.

En osaa tarkalleen sanoa kuinka kauan torkuin. Herään kuitenkin aivan järjettömään räsähdykseen, tapahtumapaikaksi osaan paikantaa keittiön. Aivan kuin suuri lasimaljakko olisi paiskattu hirveällä voimalla betoniseinään.
Kuin agentti, hiivin olohuoneen seiniä pitkin kohti tätä tapahtumapaikkaa. Yllätykseksi huomaan keittiön lattialla vain mustan jätesäkin täynnä tölkkejä ja olutlaatikoita. Mikään ei ole särki, missään huoneessa, ehkä vain näin unta.

Torkahdettuani uudelleen sohvalle, herään hetken päästä musiikkiin. Tanssimusiikkiin.
En avaa silmiäni, pöhnäinen olo vain pahenee ja tekee luomistani raskaammat.
Musiikki taukoaa ja sitten alkaa keskustelun sorina. Järkytyksekseni tunnistan nuo keskustelut. Ne ovat sanoja, lauseita ja kysymyksiä edelliseltä illalta. Tutuilta ääniltä.
”Kuuluvatko nämä äänet oikeasti päässäni, olenko tullut hulluksi?”
Särkyneessä päässäni on järjetön määrä kysymyksiä mutta ei ainuttakaan vastausta.

Vapina, hien pärskähdykset ja sätkykohtaukset täyttävät koko yön. Saatanan pitkältä tuntuvan yön.
Selviän siitä, jotenkin.

Seuraava aamu alkaa miellyttävällä herätyksellä. Tunnen kuinka koko suuni on täynnä ongenkoukkuja, verta valuu suupielistä paidalleni. Huudan ja yritän repiä näitä koukkuja pois keinolla millä hyvänsä. Säpsähdän hereille ja tunnen kuinka paitani on litimärkänä hiestä.
Vuosien varrella olen tottunut jos jonkinlaisiin krapulapäivänä tapahtuviin voimakkaisiin tuntemuksiin ja tapahtumiin. Tämä herätys oli kuitenkin jotain ennenkokematonta.
Päivä jatkuu hikisenä sohvalla pyörien ja televisiosta turhanpäiväisiä ohjelmia katsellen. En jaksa edes kaukosäädintä etsiä. Väsyttää mutta pelkään nukahtaa aamun tapahtumien johdosta.

Illalla pelkotilat pahenevat. Ne pahenevat niin pahaksi etten uskalla edes perkele parvekkeella käydä tupakalla, vaan haen tuhkakupin sisälle.
Saan perseeni raahattua tietokoneen ääreen. Vapina käsissäni aiheuttaa sen, että edes sormet eivät osu oikeille näppäimille. Hiirtä joudun pitämään kahdella kädellä kiinni ettei tuo pieni nuoli heittelehtisi näytöllä puolelta toiselle.
Googlettelen oireitani ja tuon jauhoisen yön käytöstäni.
Yritän päästä perille siitä, että mitä helvetin ainetta olen sieraimiini imaissut. Luen keskustelupalstoja, huumeriippuvaisten tekstejä, eksyn jopa alibin sivuille. Sitten se tapahtuu.

Saan erittäin pahan ahdistuskohtauksen ja menen sikiöasentoon lattialle makaamaan. Ahdistaa ja pelottaa niin paljon, mutta en osaa lokeroida ajatuksiani ja selvittää syytä. ”Mikä minulla on, kuolenko, selviänkö tästä enää koskaan?” Kysymykset rullaavat päässäni kuin pelikoneen pyörät.
Saan hetken lattialla sätkittyäni pääni jollain tapaa kasaan, haen päänsärkylääkettä.

Seuraava yö on jo ajatuksissani. Kävelen asuntoa edestakaisin ja sytyttelen jokaikisen lampun mitä löydän. Ehkäpä joku iloluontoinen elokuva piristäisi ja antaisi mahdollisuuden paremmille unille.
Mieleeni ei tule mitään uutuuselokuvaa jota en olisi jo katsonut. Noina työttömyysaikoina en muuta tehnytkään kun juonut olutta ja katsellut elokuvia.
Turvaudun ystävääni ja kysyn häneltä elokuvavinkkiä tekstiviestillä.
Pelkkä vastauksen odottaminenkin saa minut hermostuneeksi. Hetken päästä kuitenkin saan paluuviestin jossa on kaksi sanaa: ”Unelmien sielunmessu”.

Lataan piraatin lailla tämän hänen suositteleman leffan, näen tiedostoissa elokuvan kannen. Se pistää mietityttämään että minkähänlaisesta elokuvasta on kyse. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden.

Laitan pätkän pyörimään ja pelkkä elokuvan alkumusiikki saa minut entistä ahdistuneemmaksi. Olen kuitenkin ottanut niin hyvän asennon sohvalla, etten jaksa nousta sammuttamaan elokuvaa. Katson koko parituntisen elokuvan miettien kuolemaa, itsemurhaa ja sitä että onko minusta tullut riippuvainen.
Syyllistän itseäni, ruoskin ja sätin. Itsetuhoiset ajatukset valtaavat pääni. Tämä elokuva aiheuttaa todella ison tunteenpurkauksen minussa.

Olen itkenyt tasan kolme kertaa elämässäni. Äidin kuoleman aikaan, Gladiaattori-elokuvan lopussa ja 8-vuotiaana, kun naapurin Timo paskansi prätkähiiri lelufiguurini päälle.

Itken loppuyön ahdistuksissani sohvan nurkassa. En halua enää elää. En näe sille mitään syytä. Olen paska ihminen joka tekee paskoja valintoja. Minkälainen tulevaisuuskin minulla on? Ei minusta ole mihinkään. Olen saasta.

Aamulla paskon taas melkein housuuni jännityksestä kun postiluukku rapsahtaa. Olen yön aikana hakenut 40cm pitkän kokkiveitsen turvakseni tyynyn alle.
Tuntuu kuin olisin vieläkin kännissä.

Hiivin varovasti ulko-ovelle puukko kädessä katsomaan ettei siellä tapahdu mitään ylimääräistä. Ulosotosta ja käräjäoikeudesta tullut taas kirjeitä, ei siis mitään uutta.
Painan ne suoraan roskiin. Mitä paperin tuhlausta paukuttaa viikottain minulle tällänen määrä printattua valkoista paperia. Jos minulla saatana olisi varaa maksaa laskut niin varmaan olisin tehnytkin jo niin.

Seuraavaan sunnuntaihin asti viikkoni on pelkkää kärsimystä. Lisää ahdistuksia, lisää todentuntuisia painajaisia, itkua, hallusinaatioita, itsetuhoisia ajatuksia.
On ihme että selviän tuosta viikosta täysijärkisenä.
Tai no…  tuo sana on aika suhteellinen mielestäni.

Näin jälkikäteen mietittynä, en yhtään ihmettele että addiktit täyttävät päivänsä huumausaineilla, varsinkin jos vieroitusoireet ovat lähellekään tuollaiset mitä itse koin.

Kuinkakohan paljolta olisin säästynyt jos parvekkeelta lähtiessäni olisin napannut vain uuden viivan nenääni, jatkanut kämpän rikkomista ja nopeiden videopelien pelaamista?

Siinäpä vasta kysymys.

Pääasia että tämä henkilökohtainen Via Dolorosa – helvetillinen viikkoni oli ohi.
Aloin maanantaina miettimään seuraavan viikonlopun juhlia, tarjottavia ja kutsuvieras-listaa.

> LUKU 4 <

3total visits,3visits today