06 – Satu Peikoista

Havahdun tästä psykedeelisestä ajatustunnelista maailman kauneimpaan sanaan. ”ISI” – se kuuluu 5-vuotiaan tyttäreni suloisesta, sydämenmuotoisesta suusta.

Olemme leikkimässä lastenhuoneen lattialla hänen lempileikkiään. Kahvikutsut, joihin on kutsuttu sekä barbit että pienet ponit. Paikalle kaahaa barbien poikaystävä Ken, hienolla punaisella urheiluautollaan.

Tyttäreni laittaa näiden rakastavaisten figuurien kädet toisiinsa kiinni ja pistää ne istumaan vierekkäin pitopöydän ääreen.

Katson ihastuksissani tätä kaunista tytärtäni. Kuinka puhdas ja viaton ajatusmaailma voi pienellä ihmisellä olla?

Saan tavata tämä pienen prinsessan kaksi kertaa viikossa, tunnin ajan kerrallaan hänen äitinsä kodissa. Ehtona tapaamisiin on, että käyn antamassa puhtaat seulanäytteet.
Tämä prinsessa on lähes ainoa syy siihen, miksi yritän pitää elämäni ja järkeni kasassa.

Vaikka pääni on pingispallon kokoisia muistireikiä täynnä sekä mieleni viallinen,
muistan hautaan asti sen hetken, kun näin tämän pienen olennon ensimmäistä kertaa.

Muistan sen karitsalta kuulostavan rääkäisyn jonka hän päästi ensimmäisenä hengenvetonaan suustansa.
Pitkän, rankan ja kivuliaan raskauden finaali on käynnissä.

Vieressäni makaa kihlattuni, tulevan esikoiseni äiti. Hän alkaa olemaan aivan kuutamolla mömmöistä, joita hänen kehonsa on pumpattu täyteen. Puhun hänelle kissoista sekä ketuista rauhottaakseni häntä.
Keisarinleikkaus on käynnissä.
Ennen leikkauksen alkua kätilö käskee minun olla katselematta ja tirkistelemättä mitä pienen eteemme laitetun verhon takana tapahtuu.

Mielenkiinto voittaa ja kurkkaan sinne operaation aikana. Kuin lihamestari, lääkäri heiluttelee instrumenttiaan. Äänet ovat kuin kauhuelokuvasta tai lihanjalostamosta.

Olen nähnyt aika paljon elämäni aikana, eikä tälläinen pieni ihmiskehon askartelu minua heikota.

Ainoa asia mikä saa verensokerini laskemaan lähes kriittiseen pisteeseen, on 9kk jännitys, joka loppuu tähän hetkeen. Kaikki ne syvälliset kysymykset tämän pienen olennon terveydestä, ulkonäöstä ja siitä että osaanko rakastaa häntä. Osaako hän rakastaa minua?

Jokaikinen kysymys katoaa päästäni kuin viikkorahat nuorena, kun tähän asti vain mielikuvissa pyörinyt hahmo tuodaan pyyhkeessä eteemme.

Siinä hän on. Kuningattaremme.

Vauva kuivataan ja valmistellaan punnitusta varten, äitiä liimaillaan takaisin kiinni.
Mitä minun päässäni tapahtuu? Pimennys.
Tiedättekö sen hetken juuri ennen pyörtymistä, kun kaikki äänet alkavat kuulostaa kaikuvilta ja silmissä alkaa muttumaan kaikki mustavalkoiseksi?
Tämä iskee juuri nyt minulle.
9kk jännitys on ohi ja tämän laukeamisen ansiosta pamahdan lattialle kuin Kekkonen aikoinaan lentokoneesta.

Herään tovin kuluttua selältäni lattialta. Näen hoitajien heiluttelevan jotain aikakausilehteä naamani edessä, aivan kuten elokuvissa tehdään pyörtyneelle.
Kuulen heidän sanovan – ”Voisitko hieman väistää, olet nimittäin oven välissä ja tämä steriili huone pitäisi saada kiinni?”

Kampean itseni väkisin ylös ja pääsen pötköttämään samalle vuoteelle, missä kihlattuni tuotiin tänne leikkaussaliin. Ei kuulemma ollut ensimmäinen kerta kun isän jännitys laukeaa samalla tavalla. Todennäköisesti ei viimeinenkään.

Jälkikäteen mietittynä tilanne on yksi elämäni koomisimmista.

Tokkurassa näen, kuinka pikkuistamme punnitaan miniatyyrisellä vaa´ alla. Mietin päässäni – ”Enhän minä nyt jumalauta voi menettää kenties ainoata tilaisuutta elämässäni, kun näen oman lapsen ensimmäisen punnituksen”

Taistelen tieni pois vuoteelta kohti tätä ihmisnyyttiä ja pääsen ikuistamaan hetken verkkokalvoihini.

Loppupäivästä en hirveästi muistikuvia omista. Oli ne niin ihmeellisiä ja uusia asioita.

Nyt tämä pieni rullakebab on kasvanut jo isoksi tytöksi. Osaa sanoa hullunkurisia lauseita ja omistaa isänsä mielikuvituksen. Kesken leikkien hän nostaa persposkeaan ja pieraisee todella kireltä kuulostavan pienen pierun, ja nauraa räkäisesti katsoen minuun.

Hän on myös perinyt isänsä huumorin.

Harmittaa,kun oma äitini ei ehtinyt näkemään poikansa esikoista. Olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä kun kerron, että hänen ainoa poikansa on saamassa jälkeläisen tähän maailmaan.

Hän omasi jopa häiriintynemmän huumorintajun kuin minä. Hän oli kuin pehmeä kallio. Sellainen johon pystyi aina jokaisessa asiassa turvautumaan matalalla kynnyksellä. Vaikka elämä meni kuinka vituilleen tahansa. Hän loi uskoa ja käski katsoa asian positiiviset puolet.

Hän on hieman yli 50-vuotias, hyvin pukeutunut, vaaleatukkainen, hymyilevä nainen. Katselen sohvalla vapaapainia televisiosta hänen häärätessään keittiössä. Hän soittaa mielimusiikkiansa Kaija Koota keskiajalta olevasta radiosta.

Perunamuussia ja lihapullia. Hän tietää heikkouteni.

Jälkiruuaksi hän tuo puolikkaan levyn suklaata ja alkaa hieromaan hartioitani. Parempaa äitiä ei olisi voinut toivoa. Hän antaisi vaikka henkensä puolestani. Niin ajattelevainen ja rakastava. Epäitsekkäin ihminen jonka olen tuntenut.

Olen noin 15-vuotias, pahimmassa uhmaiässä oleva kusipäinen kakara. En osaa kunnioittaa vanhempia tavalla jonka he ansaitsevat. Haistattelen heille, kun yrittävät rajoittaa puhelimen käyttöä. Haistattelen kun he utelevat yksityiselämästäni. Lyön luurin korvaan, kun he kertovat puhelimessa kellon olevan jo yli kotiintuloajan.

Antasin itselleni helvetin ison avokämmenen naamaan jos pystyisin aikamatkaamaan tuon kiittämättömän kusipääklopin luokse.

Jälkikäteen kaduttaa ja itkettää, kuinka paljon meillä jäi asioita kesken.
Kuinka monta kertaa olisi ollut aihetta pyytää anteeksi.
Hän oli yksinäinen nainen. Jos vain saatana olisin tiennyt aikaa olevan niin vähän.
Olisin jättänyt omat menoni aina väliin ja mennyt pelaamaan hänen kanssaan viikonlopuiksi korttia.

On lauantai ja herään aamulla outoon tekstiviestiin joka on äidiltä.
Se sisältää tekstiä, jota en ymmärrä. Siinä puhutaan pelastuksesta.
Myös aikaisemmalla viikolla vierailessani äidin luona olin kummastellut hänen outoa hääräilyä ja kummallisia kysymyksiä.

Soitan myöhemmin päivällä siskolleni ja kysyn asiasta. Hän kertoo että meidän pitäisi nähdä ja jutella.

Tapaamme siskon kanssa hänen tarjoamallaan lounaalla.
Hän sanoo lauseen joka soi korvissani välillä vieläkin – ”Olet jo sen verran iso, että asian voi kertoa sinulle suoraan”.

”Äiti on sairas”.
”Kuolemansairas”.

Hän kertoo äidin sairastaneen syöpää jo pitkään ja nyt tämä tauti on voittamassa taistelua ihmiskehoa vastaan.
Äidin oudot viestit ja viimeaikainen käytös johtuvat hänen järkyttävän kokoisesta lääkitysmäärästään.

Tuon ikäisenä ei kaikkia asioita ymmärrä samalla tavalla kuin myöhemmin. En tiedä miten reagoida tähän saamaani tietoon.
Alan vierailemaan yhä useammin hänen luonaan. Käymään hänelle kaupassa ja hoidan hänen pankkiasioitaan.

Montaakaan asiaa en elämässä kadu, mutta jos nyt saisin muuttaa menneisyyttä, olisin muuttanut väliaikaisesti asumaan hänen luokseen.

Jälkeenpäin jossittelu on perseestä.

Aikaa vierii ja äidin tila alkaa heikkenemään. Vieraillessani hänen luonaan huomaan hänen jaloissaan mustelmia. Tieto siitä, että hänen on pakko potkia jalkojaan betoniseinään öisin kivun loppumisen toivossa, järkyttää syvästi.

Aikaa kuluu.

Alkaa 3 viikon mittainen sairaalajakso. Äiti ei enää selviä kotiaskareistaan yksin.
Hän ei enää pääse vuoteesta ylös.
Joka päivä käydessäni hänen luonaan, huomaan kuinka hän heikkenee kerta toisensa jälkeen.
Silti edes lähestyvä kuolema ei pysty hänen huumorintajua horjuttamaan. Saapuessani tapaamaan häntä, ensimmäinen lause mitä kuulen hänen suustansa – ”Poika saatana että sulla on rikkinäiset kengät jalassa”

Rautanainen!

Pelaamme korttia ja nauramme muistoille. Rakkaille muistoille.

Hän kertoo lapsuudestani. Kuinka me leikimme yhdessä ja kuinka aina pidin hänen puoliaan. Hän paljastaa myös syitä siihen, miksi olen ollut sijoituksessa toisessa perheessä viiden vuoden ikäisenä.

Hän kertoo kuinka paljon hän minua rakastaa ja kuinka tärkeä olen aina hänelle ollut.

”Muistathan olla kunnollinen poika?” on viimeinen lause, jonka hän sanoo ennen lähtöäni. Kerron rakastavani häntä ja että tulen taas seuraavan aamuna käymään.

Minulle tulee kummallinen tunne painaessani hänen huoneen ovensa kiinni vuodeosastolla.

Peitän kyyneleiden vesittämät silmät laittamalla aurinkolasit päähäni.

Seuraavana aamuna puhelin soi. Sisko soittaa.
Murrun loputtomaan itkuun jo tässä vaiheessa.

Tiedän jo puhelun sisällön.

Äiti on lähtenyt yön aikana viimeiselle matkalleen.

En saa henkeä. Huudan ja itken. Tunnen että sydämeni pysähtyy.
Kuinka saatanan epäreilu tämä maailma voi olla?
Tuuperrun maahan eikä minulla ole voimia nousta. Ei enää.

Oma äiti, joka aina tarjosi olkapään, johon itkeä kun maailma oli satuttanut.
Oma äiti, joka otti syliin jos olin loukannut polveni pienenä.
Oma äiti jolle pystyi aina kertomaan aivan kaiken.

Oma äiti on nyt ikuisesti poissa.

En saa itseäni enää kerättyä kasaan, silti on pakko käydä hakemassa äidin tavarat tästä hänen viimeiseksi lepopaikaksi jääneestä huoneestaan.
Huone on täysin hiljainen.

Huoneen ikkuna on auki, pieni tuulenvire heiluttaa valkoisia verhoja ja puhallus koskettaa kasvojani. Istun tähän vuoteelle ja alan miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Tunnen aivan kuin huoneessa olisi joku muukin minun ja siskoni lisäksi.

Tämä on asia jota kannan vielä tänäkin päivänä mukanani ja ajatuksissani.
Tunnen äidin läsnäolon joka hetki.
Ehkä se on vain mielikuvitukseni tuottama helpottava ajatus.
Mutta se auttaa ikävään ja kaipuuseen.

Äidin toive oli saada viimeiseksi leposijakseen uurna.
Toisinsanoen polttohautaus.

Viikko tästä eteenpäin saamme vielä hyvästellä äidin viimeisen kerran, sairaalan kappelissa.
Huone on hämärä ja rauhallinen.
Äiti on vaaleassa, puisessa ja avonaisessa arkussa, puettuna valkoiseen kauniiseen kaapuun. Hän näyttää saaneensa rauhan ja jokin kertoo minulle, että hänellä on nyt hyvä olla.

Luomme viimeisen katseen äitiin ja tämän jälkeen hienoihin pukuihin pukeutuneet miehet napsauttavat arkun kannen kiinni viimeisen kerran.

Hyvästi Äiti.

Sormet vieraat soittavat
Tätä soitinta
Kuoleman sormet kylmät ja kankeat
Astun sisään portista
Vieras maailma
Avautuu sen takaa, maisemat ankeat

Nyt sanat on sanottu
Laulut on laulettu
Aamun koittaessa ilta jo hämärtää
Kun hukun itkuuni
Toivon että jää
Edes kauniin kukan nimi
Tänne elämään

-Kotiteollisuus – Satu Peikoista-

4total visits,4visits today