08 – Askarteluhetki

Järkyttävä tuoksu tuo minut nykyhetkeen takaisin.
Tämän tapaamani, miellyttävän miehen asunto on kuin sikolätti.
Onneksi emme kuitenkaan ole asuntonäytössä, vaan jatkoilla.

Silmääni pistää vituiksi menneet remontit seinillä. Äijä ei ole edes ikean seinähyllyjä saanut suoraan laitettua. Olohuoneen pöytä on vuorattu tyhjillä halpamerkkisillä olut-tölkeillä ja 90-luvun Salora-merkkisen television alle on rakennettu pahvilaatikoista tv-taso.
Varsinainen taideteos perkele.

Arviolta muutaman viikon postit lojuvat eteisessä ja mukana myös tukku perintäfirmoilta tulleita uhkauskirjeitä. Mies nähtävästi ei hirveästi stressaile elämästä.
Kattolamppunakin toimii pelkkä hehkulamppu.
En edes halua mennä käymään hänen pienessä keittiössään. Vastaani todennäköisesti kävelisi iloinen toukka-armeija.

Kaikenlaista törkyä on elämän aikana tullut nähtyä mutta nyt meillä taitaa olla voittaja.

Otan huikan tästä jo korkastusta kukkopullosta ja jatkan ihmettelyä sohvalla.
Tämäkin vanha sohva on usean kusen polttama ja tupakanreikiä täynnä.

Oksettaa.

Hän kertoo ettei osaa juoda ilman musiikkia ja samalla kaivaa tölkkivuoren alta pölyisen ja tupakantuhkasta päällystetyn vanhan läppärin.

Hän käskee laittamaan jotain hyvää rallia soimaan sillä aikaa, kun hän menee käymään vessassa paskalla.
”Kauniisti ilmaistu Herra Possula”- naureskelen itsekseni.

Samalla kun availen läppäriä huomaan kenkäni osuvan johonkin pöydän alla.
Pöydän alus on täynnä kovettuneita sukkia ja vessapapereita.

Eikö tämä saatanan sika vie roskiin näitä sperman kyllästämiä pieniä maalitauluja.

Hyi vittu.

Samassa kun tietokone avautuu ja työpöydän kuvakkeet aukenevat eteeni, huomaan ylänurkassa kansion, jonka hän on otsikoinut tylsästi nimellä ”likat´”.

Mietiskelen päässäni että vain vanhan ajan ihmiset käyttävät tälläisiä termejä.
Kansio on todennäköisesti pullollaan 70-luvun missien kuvia ja vintagepornoa, jossa näyttelijöillä on enemmän karvaa kuin kampaamon lattialla.

Kuulen miehen vielä istuvan vessassa toimituksellaan.

Ihmisen luonteeseen kuuluva uteliaisuus on voittanut ja päätän hieman kurkata tähän ”likat” kansioon.

Tuplaklikatessani kansiota eteeni avautuu lisää kansioita ja monta sellaista.
Kansioiden nimet ovat vain muuttuneet:
Tammi17, Helmi17, Maalis17…
Näitä kansioita on nopeasti katsottuna arvioilta parikymmentä.

Kuukausien loputtua, vaihtuu perässä oleva numero, kyseessä on siis vuosi.
Päättelen näin viinassa uitetuilla aivoillani.

Näiden kansioiden sisältö taas paljastaa jumalattomasti enemmän tiedostoja.
Pääosin kuvia, ja yhdessä kansiossa näyttää niitä oleman lähelle sata.
Päätän vilkaista muutamaa kuvaa.

Ensimmäisessä kuvassa on ulkona, kaupan edessä otettu kuva, jossa on äiti ja kaksi tytärtä. Hämmästyn.
Miksi vitussa joku tallentaa tälläisiä kuvia tietokoneelleen?
Ehkä kamera on lauennut vain vahingossa, kuten ikäihmisillä on tapana – pohdin.

Jatkan selailemista.

Seuraavassa kuvassa on samaiset tytöt äitinsä kanssa metsässä, mutta tällä kertaa keräilemässä käpyjä. Huomaan kuvakulman olevan jotenkin hölmö.

Aivan kuin kuvassa olisi puu peittämässä puolet linssistä.

Onko nämä perkele jotain piilossa otettuja kuvia?

Vaihdan helmikuun kansioon jos pääsisin vaikka jyvälle näiden kuvien tarkoituksesta.

Ensimmäinen pommi tippuu kuvatiedoston avatessani.

Nyt joku toinen lapsi on kuvassa, mutta tällä kertaa hän katsoo kameraan hymyillen.

Arviolta 4-vuotias kaunis tyttö poseeraa sinisessa haalarissaan karkkipussi kädessä.

Vaihdan seuraavaan tiedostoon.
Mielikuvitukseni alkaa laukkaamaan kun näen kuvassa, että tytön haalarin vetoketjua on hieman laskettu alaspäin.

Kehooni alkaa tulemaan kylmänväreitä. Eivätkä ne ole positiivisia.

Joudun jopa harkitsemaan, uskallanko avata seuraavaa tiedostoa.

Teen sen kuitenkin mutta hyppään muutaman kuvatiedoston eteenpäin.

Sykkeeni nousee lähelle 180 iskua minuutissa kun silmiini pärähtää seuraava otos.

Tytöllä on enää päällänsä vain valkoinen, My Little Pony-logolla varustettu paita ja pikkuhousut jalassa.

Haalari on laskettu nilkkoihin saakka.

Käteni alkavat täristä ja tunnen kuinka jokin herää sisälläni.

Se jokin on vihan tunne.

Tunne mitä en ole kokenut sateenkaarilääkkeiden aloittamisen jälkeen.

Tunne jota olen piilotellut.

Tunne jonka takia joudun käymään seuloissa kaksi kertaa viikossa.

Tunne jonka vuoksi en saa nähdä tytärtäni joka päivä.

Tunne joka pilasi perheemme.

Tunnen tämän vihan vain voimistuvan tällä hetkellä.

En usko että pystyn sitä enää kontrolloimaan millään tavalla.

Viimeisen naulan arkkuun lyö kansion viimeinen kuva.

Se on otettu tässä samassa asunnossa.
Kuvassa tällä arvioilta 4-vuotiaalla tytöllä on suukapula ja kädet teipattuna selän taakse.

Hän on alaston.

Tämä riittää minulle.

Samaan aikaan tämä herrasmies saapuu vessasta paskaltaan. Hänen tullessaan olohuoneeseen lyön nyrkillä tätä miestä naamaan niin lujaa kun vain saan vartalostani voimaa irti.

Hän kaatuu iskun ansiosta lattialle kuin paskainen rätti.
En pysty enää kontrolloimaan itseäni.
Sisäinen paholainen, viha on saapunut.

Hänen ollessaan vielä paskaisella lattialla selällään sylkäisen häntä kasvoihin ja annan vielä muutaman rajun iskun nenänvarteen.
Toivottavasti paskiaiselta murtuu kolvi.

Sitten pimenee.

Tulee täysi hiljaisuus.

Pienet äänet päässäni antavat komentoja.

Sairaita komentoja.

Mies on menettänyt tajuntansa voimakkaista iskuista päähän.

Lähden etsimään tästä sekaisesta asunnosta teippiä.

Ja kaapista löytyykin oikea aarrearkku.

Ilmastointiteippiä, iskuporakone, ruuvimeisseleitä, nippusiteitä  ja kaikkea muita työkaluja, mitä tämä sairas mies on tarvinnut, tehdessään näitä vitun remonttejansa.

Otan ilmastointiteipin ja menen miehen luo.
Teippaan hänen suunsa kiinni.

Adrenaliinin sekoittama vihani vain yltyy.

Aamuaurinko alkaa jo sarastaa kun kaadan olohuoneen pöydältä kaiken rojun pois.

Raahaan tämän ihmishirviön pöydän päälle.
Laitan hänet X-asentoon ja napsautan nippusiteillä hänen raajansa pöydän kulmissa sijaitseviin jalkoihin kiinni.

Käyn savukkeella parvekkeella ja mielessäni ei pyöri muu kuin näkemäni kuvat.

Huomaan parvekkeen näkymästä tämän kyseisen asunnon sijaitsevan lähellä tyttäreni päiväkotia.

Saastainen ja hirveä ajatus käy mielessäni.

Löytäisinkö tuolta kuvakansioista myös oman tyttäreni kuvia?

En ehdi polttaa savuketta edes puoleen väliin kun olen jo matkalla tämän tajuttoman hirviön luokse.

Kun ihminen omistaa viallisen mielen, hän saa nopealla syötyöllä erilaisia ja häiriintyneitä ajatuksia päähänsä. Ne ovat brutaaleja.

Potkin rojuja edestäni kun menen hänen pieneen keittiöönsä etsimään kattilaa.
Löydän yhden paskaisena ja laitan veden siihen kiehumaan.

Herra tulee saamaan elämänsä herätyksen. Enkä ajatellut kokata aamiaista hänelle.

Laitan kannettavalta tietokonelta esittäjän Boney M – Daddy Cool – kappaleen soimaan. Tämä on juuri sopivan reipasta askartelumusiikkia.

Menen takaisin kaapille josta löysin ilmastointiteipinkin.

Otan mukaan iskuporakoneen.

Löydän myös ihanteellisen instrumentin tähän kyseiseen hetkeen. Terän jolla pystyy poraamaan seinään melkein nyrkin kokoisen reiän.

Huikka työn lomassa kelpaa aina, joten otan tämän kukko-logolla varustetun pullon jälleen huulilleni.

Kuulenkin jo veden kiehuvan kattilassa.

Mies ei ole vieläkään tajuissaan, joten haen tämän kattilan ja kaadan hänen kasvoilleen tätä tulikuumaa vettä.

Huomaan kuinka veden kuumuuden ansiosta hänen naamansa alkaa kuplimaan.

Hän herää tähän tuskaan mutta ei voi huutaa suulle asettamani ilmastointiteipin takia.

Katselen vieressä levollisesti kun mies häiriintyneesti liikkuu kivuissaan ja yrittää päätä heiluttamalla saada tätä vettä kasvoiltaan pois.

Saan uuden adrenaliinipiikin kehooni kun mieleeni tulee ajatus siitä, kuinka paljon nämä veden kuumuudesta punaiseksi muuttuneet silmämunat ovat nähteet alastomia pikkutyttöjä.

Siirryn seuraavaan vaiheeseen ja otan taskustani puukon, jonka löysin samaisesta kaapista, josta löysin muutkin ihanat työvälineet.

Isken puukon hänen paskasta ruskistuneiden housujen läpi ja revin ne miehen päältä.

En peittänyt ilmastointiteipillä kuitenkaan hänen korviaan, jotta hän kuulee mitä sanon. Jos vain kivultaan pystyy keskittymään.

Ilmoitan hänelle kuin hammaslääkäri potilaalleen.
”Nyt tehdään sinulle herra hyvä, uusi peräreikä”.

Haluan hänen tietävän miltä hänen uhreistaan on tuntunut.

Laitan porakoneen johdon pistorasiaan kiinni. Näen kuinka hänen rusehtava peräreikänsä supistelee edestakaisin pelosta kun käytän porakonetta hieman tyhjäkäynnillä.

Laitan terän hänen aukolleen ja alan poraamaan linnunpöntön kokoista reikää tähän ihmiskehoon.

Muistan opit ala-asteen opettajalta puukäsityötunnilla -”Pyörittäkää aluksi hitaasti ettei tule rösöjä reikään”.

Muistan vinkin ja tottelen. Hymy nousee kasvoilleni.

Montaakaan pyöräytystä ei tarvitse tehdä, kun tämä pöllön silmä alkaa jo vuotamaan erilaisia eritteitä syliini.

Nautin tästä askarteluhetkestä niin paljon etteivät pienet roiskeet vaivaa minua.

Onneksi yö on vaihtunut aamuksi ja taloyhtiön hiljaisuus on päättynyt.
Voin siis tehdä tätä remonttiani kaikessa rauhassa.

Huomaan tämän hassun ja ilkeän sedän menettäneen tajuntansa kivun ansiosta.

Hän ei ole kuitenkaan kuollut, koska rintakehän nopeasta edestakaisin liikkeestä päätellen jonkinlainen hengitys nähtävästi yhä toimii.

Saatanallinen demoni sisälläni tahtoo lisää.

Poistan ilmastointiteipin hänen suunsa edestä ja survon tämän terävän raudan  etuhampaansa yllä olevasta ikenestä läpi. En edes tiennyt että ikenestä voi tulla näin paljon verta. Sitä suoraan sanottuna roiskuaa.

Hän havahtuu hereille tuskasta.

Kampean tällä terävällä puukolla hänen etuhampaansa irti, harmikseni en saanut kaikkia juuria yhdellä rykäisyllä pois.

Aivan kuin olisin intiaani ja skalpeeraisin tämän viholliseni päänahkan, kuin voitonmerkiksi.
Kuin ala-asteelta saatu papukaija-merkki reippaudesta.

Jatkaessani peräreiän suurentamista, ja huomaan pian ettei terän pituus riitä lävistämään tätä sikaa kokonaan.
Veren ja muiden sisälmysten määrästä päättelen saavuttaneeni jo mahalaukun.

Seuraavan ja viimeisen toimenpiteen tiedän aiheuttavan veritulvan asuntoon joten siirryn vessaan.
Siisti ihminen kun olen luonteeltani.

Raahaan tämän puolikuolleen retkun kylpyhuoneen lattialle selälleen.
Huomaan pyykkikorissa olevan muutamat pienten tyttöjen alushousut.

Sika on todennöisesti täälläkin tehnyt jotain todella sairasta.

Jälleen sisälläni laukeaa vihan täyttämä adrenaliinihyökkäys.

Tungen nämä housut hänen suuhunsa, suuhun joka on piripintaan asti täynnä verta.
Menen polvilleni tämän viimeisiä hetkiä viettävän miehen viereen.

Kysyn häneltä kuin olympiasankarilta viime hetken mietteitä.

En saa vastausta kysymykseeni.

Olen kuin humalainen Batman ja aion tehdä yhteiskunnalle palveluksen.

Otan keittiöstä mukaan ottamani sahalaitaisen puukon ja survon hitaasti sen hänen rintakehästään läpi.

Kuulen kuinka hänen rustonsa antaa periksi tälle terävälle esineelle.

Vain kilahdus kuuluu kun tämä terä tulee selästä läpi osuen lattialaattaan.

Näen miehen katseen kuin lasittuvan paikalleen.
Sielu alkaa olemaan poistunut hänen ruumiistaan lopullisesti.
Toivottavasti tämä ihmisvittu on kovaa vauhtia kohti hiilikellaria.

Oma urakkani ei ole vielä valmis.

Hän on tehnyt monen elämästä helvetin.
Aion kuoria ja häpäistä hänet.

Sahalaitaisella puukolla avaan tämän herran rintakehän kuin banaanin.

Sahatessa, tästä ruhosta erittyy erilaisia pahoja tuoksuja, aivan kuin kaasuja.
Verisiä pärskähdyksiä kuohuu kuin shampanjapullosta tästä avonaisesta ihmiskuoresta.

Raahaan tämän ruhon lattiakaivon päälle valuttamaan viimeisetkin veret ulos.

Istun pöntöllä ja katselen tätä tekemääni taideteosta.

Tunnen suurta ylpeyttä.

”She’s crazy like a fool, what about it daddy cool”- soi taustalla taukoamatta.
Tuntuu kuin olisin juuri voittanut ala-asteella järjestetyt hippo-kisat.
Myös viimeiselle sijalle päässyt palkitaan.

Tämä taiteilijan homma alkaa pikkuhiljaa jo käymään työstä, joten pidän työehtosopimuksessa mainitun tupakkatauon.
Laitan myös kahvin tippumaan, koska tunnen kehoni alkavan väsyä askartelusta.

Parvekkeelle mennessä huomaan edesmenneen miehen lompakon lojuvan pöydällä.
”ei taida hirveästi enää tälle olla käyttöä” – naureskelen maanisesti itsekseni.

Nauruni kuitenkin loppuu huomatessani hänen ajokortissa komeilevan nimen.

Saastamoinen Jarmo.

Nimi kuulostaa jokseenkin tutulta mutta viina on tehnyt tehtävänsä ja syönyt tilapäisesti avaimet näihin pääni sisäisiin muistilokeroihin.
Nimen osaan jotenkin yhdistää lapsuuteeni Järvenpäässä.
”Olisiko jonkun samalla kadulla asuvan sukunimi ollut Saastamoinen?” – pohdin sekalaisissa viinapieruissani.

Asia jää kuitenkin vaivaamaan minua niin paljon, että kaivan taskustani puhelimen ja päätän soittaa rakkaalle siskolleni. Ajankohta soitolle tulee varmasti tälle kolmen lapsen äidille yllätyksenä.
Liian harvoin nykyään enää tulee soiteltua ylipäätään.

Aamuyhdeksältä saapuva puhelu keskeyttää perheen idyllisen aamupalahetken.
Hän vastaa iloisella mutta yllättyneellä äänellä. Ensimmäisenä tämä suojelevainen siskoni tiedustelee että onhan minulla kaikki hyvin. Vastaan että asiat ovat erinomaisesti. Paremmin kuin koskaan.

Pienten kuulumisten vaihdon jälkeen saan otettua puheeksi puheluni todellisen tarkoituksen. Kerron että päähäni on jäänyt kyseinen nimi pyörimään ja se kuulostaa oudon tutulta.

Siskon ääni puhelimessa vaihtuu kuin taikaiskusta, lempeästä hyvin äkäiseksi.
Hän ottaa kielivarasostaan jo kirosanankin tukemaan vastausta kysymykseen.

”Miksi vitussa sinä hänestä kyselet”?

4total visits,4visits today