09 – Nilviäinen

Tämä siskoni voimakas reaktio ja vastaus imaisee minut muistojen syövereihin ja matkustan ajassa noin 25 vuotta taaksepäin.
On kesäinen aamu ja saalistan muurahaisia muoviseen rasiaan sijaisperheen talon pihassa Järvenpäässä. Metsästä tuleva aamukasteen tuoksu on yksi jumalaisimmista tuoksuista jonka tiedän.

Näen haalareihin pukeutuneen miehen puuhailevan jotain autotallissa. Tätä miestä olen jo vuoden verran kutsunut isäksi. Viinaa saaneena tosin jopa 5-vuotias huomaa jotain tapahtuvan hänen persoonassaan.

Äkkipikaiset mielialamuutokset ja pienistä asioista suuttumiset pelottavat.

Olen monta kertaa todistanut kun sijaisäitini on saanut turpaansa tältä säälittävältä pelkurilta. Selvinpäin muka niin turvallinen ja rento kaveri.
Tippakin viinaa ja paskiainen herää tämän sisällä.

Mikä kusipää.

Huomaan toisen siskoni tulevan pihalle.
Biologisen äitini ompelemassa tulipunaisessa kesämekossa, hän on todella kaunis näky.
Katselen häntä aina ihannoiden.
Tämä siskoni on lähes ainoa turvani tässä kylmässä maailmassa, vaikka välillä hän hakkaakin päätäni lattiaan ja syöttää minulle kastematoja.
Tunnen olevani kuin koeakaniini tälle tytölle mutten kuitenkaan voisi kuvitella elämääni ilman häntä.

Kerran kuussa kotiimme tulee muutama virkaihminen. Todennäköisesti lastensuojelusta. He varmistavat että meillä sijoitetuilla lapsilla on hyvä olla.

Tämä hirviö jota kutsumme isäksi, on monesti uhkaillut ja kiristänyt meitä, että hän hakkaa meidät kaikki kuoliaiksi jos kertoisimme talon tapahtumista.

Pelko on käsinkosketeltavaa, emmekä uskalla sanoa mitään vastaväitteitä näiden virkaihmisten esittämiin kysymyksiin. ”Elämämme on ihanaa tässä sijaisperheessä” – sanomme yhteen ääneen kuin joku saatanan enkelikuoro.

Sijaishelvetti olisi kuvaavampi sana tilanteellemme.

Toivo paremmasta elämästä pitää meidät kuitenkin järjissämme.
Toivo siitä että jonain päivänä joku on meistä tarpeeksi vahva sanomaan vastaan näille hirviöille.
Toivo siitä, että joku pelastaa meidät tästä helvetistä nähdessään todellisen tilanteen.

Toivon tunne kuitenkin taas kokee kolauksen, kun sijaisisä käskee meidät kaikki sisälle. Aamu on vaihtunut päivään ja on perinteisen päiväsaunan aika.

Olen monesti kummastellut, minkä takia minä käyn sijaisäitini kanssa saunassa, mutta isämme tahtoo aina mennä molempien siskojeni kanssa lauteille.

Saunavuoron päätyttyä huomaan aina siskojen silmäkulmista valuvan kyyneleet.
He juoksevat suihkusta ripein askelin yläkertaan pyyhkeet päällänsä.

Alakertaan kaikuva lohduton ja jatkuva itku on korville todella pelottavaa kuultavaa.

Tiedän heihin sattuvan henkisesti ja fyysisesti. Isä aina on perustellut siskojeni itkuja sillä, että tytöt olisivat halunneet olla suihkussa pidempään mutta lämmintä vettä ei saa kuluttaa älyttömiä määriä.

Yläkerrassa on yksi huone joka on lukossa. Se on ollut aina lukittu.
Järjettömän kokoisella munalukolla varustettuun huoneeseen ei ole ollut pääsyä kuin tällä hirviöllä.
Hän on suuttunut aivan saatanasti jo pelkästään siitä, jos olemme sattuneet leikkimään leikkejämme kyseisen oven edessä.
Muistan toivoneeni jo tuon ikäisenä isämme kuolemaa.
Ihana ajatus siitä että kuristaisin hänet samalla vyöllä, jolla hän on meitä lätkinyt.

Voi vittu kuinka vihasinkaan häntä.

Vaikka 5-vuotiaan mieli ei ole vielä kovin kehittynyt, tietyt tunteet ja muistikuvat pysyvät päässä ikuisesti. Yleensä mieleenpainuvimmat muistot ovat negatiivisia.

Muistan kuinka hän perusteli aina kaiken toimintansa sanalla ”oikeutettu”.

Hän siis oli oikeutettu lyömään kultaista sijaisäitiäni?

Oikeutettu pelottelemaan ja uhkailemaan viattomia lapsia?

Oikeutettu touhuamaan sairaita juttuja saunassa siskojeni kanssa?

Vittu.

Samalla saan päähäni kuin sähköiskun ja ymmärrän miksi siskoni suuttui niin paljon puhelussamme, udellessani tästä nimestä.

Hirviö jota kutsuimme joskus isäksi.

Oli oikealta nimeltään Jarmo Saastamoinen.

4total visits,4visits today